Presidenttipeli 2012

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on ihan tuota pikaa, ja ennakkoäänestys on jo alkanut. Moni vasemmistolainen tai punavihreä on edelleen ymmällään. Ketä ihmettä näissä peleissä kannattaa äänestää? Kysymys tuntuu olevan liian monesta asiasta yhtä aikaa: sisä- ja ulkopoliittisesta linjanvedosta, pätevyydestä, uskottavuudesta ja toista kierrosta ennakoivasta taktikoinnista.

Punavihreissä ynnä muissa vaihtoehtopiireissä ei ole välttynyt törmäämästä massiiviseen Pekka Haaviston tuputukseen. Haavistoa pidetään kokeneena ja pätevänä ehdokkaana, jonka meriittilistalla on kansainvälisiä tehtäviä Darfurin rauhanprosessia myöten. Sympatiapisteitä tuovat avoin homoseksuaalisuus ja mukavan miehen maine. Haaviston kannattajat käyttävät myös avoimesti hyväkseen vihreiden ja vasemmiston kuviteltua yhteenkuuluvuussuhdetta – kenties persuja vastaan – ja vetoavat vasemmistolaisia äänestämään ”yhteisen” ehdokkaan puolesta. Syytä kuulemma on, sillä Haavistolla katsotaan olevan mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, ja toisella kierroksella, Sauli Niinistöä vastaan.

Haaviston äänestämisessä on kuitenkin pahoja ongelmia. Aikana, jona suomalaiset ovat lopen kyllästyneitä kansainväliseen talouspoliittiseen ohjaukseen ja maamme ajamiseen kohti Natoa, ei sovinnaisesta kansainvälisyysmiehestä ole apua. Useat Haaviston linjaukset ovat lähempänä kokoomusta kuin vasemmistoa. Asiaa ei paranna koko vihreiden eliitin omaksuma ulkopoliittinen linja, joka tukee konfliktien näennäisiä altavastaajia riippumatta siitä, ovatko nämä esimerkiksi islamistiterroristeja tai tukeeko näitä USA:n rahoitus. Tällaisia esimerkkejä riittää Libyasta Kaukasukselle. Jos Tarja Haloselta odotettiin nykyistä terävämpää imperialisminvastaista otetta, Haaviston aikana on odotettavissa vielä paljon pahempia harmeja.

Kommunistien keskuudessa sympatisoidaan Paavo Väyrystä. On helppo myöntää, että jos Haavisto on kokenut ja pätevä, Väyrynen on samaa vielä moninkertaisesti. Väyrysessä vetää puoleensa myös toisista ehdokkaista poikkeava aikaperspektiivi. Hänen aatteensa ei ole korruptoitunut uusliberalistisen ajan aate, vaan periytyy Kekkosen ja Koiviston kausilta, jolloin Suomen ulkopolitiikka oli aktiivista ja rauhantahtoista. Sitä kyllä tarvitaan. Lisäksi Väyrysen uusi imago ja kampanja on toteutettu suorastaan ihailtavasti: maineen tahrat on editoitu kauneuspilkuiksi. Valitettavasti Väyrynen ei ole vasemmistolainen eikä hänestä tule sellaista, vaikka 90 prosenttia punertavista äänestäjistä tukisi häntä. Kriittisyys Euroopan rahaliittoa kohtaan ei tarkoita kriittisyyttä rahan valtaa kohtaan – eikä kriittisyys Natoa kohtaan kriittisyyttä asevarustelua kohtaan.

Demarileirissä juhlittiin kesällä, kun puolueen emeritus motor Paavo Lipponen ilmoitti ryhtyvänsä presidenttiehdokkaaksi. Nyttemmin demareilla on valahtanut suru puseroon, kun Lipposta eivät jaksa kannattaa edes omat. Työväenliikkeen yhteisestä ehdokkaasta ei viitsitä puhuakaan. Itseäni Lipposessa ärsyttää pahimmin hänen epämiellyttävä persoonansa ärähtelyineen ja murahteluineen. Kauemmas Tarja Halosesta ei SDP:ssä voisi päästä. Naisellista väriä peliin tuovat nyt Eva Biaudet ja Sari Essayah, joista ensin mainittu olisi sekä pätevä että tyylikäs presidentti. Hänellä on myös poikkeuksellisen paljon sosiaalista omaatuntoa. Ikävä kyllä, Biaudet ei missään tapauksessa ole EU:n, Naton ja rahaliiton vastustaja, ja niinpä minäkin joudun katkaisemaan puolitoista vuosikymmentä jatkuneen perinteeni äänestää naisehdokasta kaikissa vaaleissa.

Nettiin on taas putkahtanut vaalikoneita, joita olen käynyt testaamassa. ”Koko kansan presidenttinä” puffattu Sauli Niinistö on minulla sijoittunut useimmiten hännänhuipuksi. Peräpäässä roikkuvat myös Essayah ja Timo Soini. Väyrysen sijoitus oli kahdessa uskottavimmassa vaalikoneessa toinen ja kolmas, mutta yhdessä vähemmän uskottavassa hän lipsahti vihoviimeiseksi. Biaudet on ollut kahdesti toinen, samoin Haavisto, mutta Hesarin vaalikoneessa kumpikin hävisi peräti Lipposelle. Yksi asia testeissäni kuitenkin on ja pysyy: Paavo Arhinmäki on aina ylivoimainen ykkönen. Ei tulisi mieleenikään kantaa ylitsepääsemätöntä kaunaa viimekeväisestä takinkäännöstä hallitusneuvotteluissa. Vaaleissa on vastakkain yksi vasemmistolainen ja seitsemän kapitalistia, enkä näe mitään syytä kannattaa typerää gallup-aatetta ja taktikoida Väyrysen tai Haaviston puolesta. Välillä on hyvä tehdä yksinkertainen, helppo ja konstailematon päätös äänestää parasta ehdokasta.