Käänteinen värivallankumous

Viime vuosina on puhuttu yleisesti värivallankumouksista. Niillä tarkoitetaan 2000-luvulla pääasiassa entisessä itäblokissa tapahtuneita vallanvaihtoja, joilla on yksi yhteinen piirre: uusi johto on aiempaa länsimielisempi. Ensimmäisenä värivallankumouksena pidetään yleisesti Slobodan Milosevicin syrjäytystä Serbiassa vuonna 2000, vaikkei se kumous tunnustanutkaan väriä. Georgiassa tehtiin vuonna 2003 ”ruusuvallankumous”, Ukrainassa 2004 ”oranssi vallankumous” ja Kirgisiassa 2005 ”tulppaanivallankumous” eli ”vaaleanpunainen vallankumous”.

Geopoliittisen ilmansuunnan ja poliittisen suuntautumisen lisäksi värivallankumouksia yhdistää pari hiukan ongelmallista tekijää. Yksi on median ja hegemonian suuri osuus tapahtumiin. Värivallankumoukselliset ovat osanneet hyödyntää sitä, mikä tekee nykyajasta varsin erilaisen verrattuna kaikkiin entisiin vallankumouskausiin. Nyt radio ja televisio välittävät mielenosoittajien protestin laajojen kansankerrosten tietoon. Jos valtamedia ei tahdo päästää protestoijia ääneen, internet ja mobiiliviestintä hoitavat loput. Näin on luotu vaikutelma, että kansa on muutoksen takana, vaikka alun perin siinä olisivat vain aktivistit. Sosiaalisen median hyväksikäyttö on ollut vielä tehokkaampaa ns. arabikeväässä, jota moni pitää värivallankumousten jatkona.

Toinen, varsin epäilyttävä värivallankumousten yhteispiirre on läntisten yllyttäjien ja rahoittajien vaikutus. Sekä Serbian vuoden 2000 tapahtumien keskeinen toimija, kansalaisliike Otpor, että Ukrainassa vuonna 2004 samalla tavoin toiminut Pora-liike on todistetusti kytketty amerikkalaiseen Albert Einstein Institutioniin. Tämä vuonna 1983 perustettu (ja näin ollen itse Einsteiniin liittymätön) organisaatio on nimellisesti pasifistinen ja väkivallanvastainen tutkimus- ja koulutuslaitos, jolla kuitenkin on laajat yhteydet CIA:han. On jopa perusteltua väittää AEI:n olevan USA:n ulkopolitiikan yksi lievästi sanoen kyseenalainen jatke.

Suomen näkökulmasta värivallankumouksia on helppo pitää etäisenä ilmiönä. Tosiasiassa median avulla luotu hegemonia ylläpitää meilläkin aina vain USA- ja Nato-mielisempää järjestystä. Ehkä Suomessa on 1990-luvulta alkaen toteutettu hidas, huomaamaton värivallankumous. On yksi konkreettinenkin hetki, johon kumousprosessi tiivistyy. Valtamedian hallinnoima ”yleinen mielipide” heitti Anneli Jäätteenmäen pois pääministerin tuolilta vuonna 2003, vaikka hänen rötöksensä oli lähinnä hyvää tarkoittava yritys paljastaa Paavo Lipposen vehkeily George W. Bushin kanssa.

Elämme siis värivallankumouksellisten hallitsemassa maailmassa. Mitä voimme oppia tilanteesta? Tietysti sen, että omatkin muutospyrkimyksemme toteutuvat parhaiten värivallankumouksellisin opein. Meidän kumouksemme on kuitenkin poliittisesti erisuuntainen: sen tavoitteena on irtautuminen USA:n, Naton ja globaalin kapitalismin hirmuvallasta.

Vallankumouksellinen vasemmisto on nyky-Suomen kaltaisissa maissa kaikkea muuta kuin poliittinen mahtitekijä. Se ei hallitse katuja, kapakoita eikä keskustelufoorumeita. Sen on saatava ne haltuunsa, ennen kuin asioita tai niiden kehityssuuntaa voidaan muuttaa. Värivallankumouksista voimme mm. oppia, että muutosilmapiirin luominen vaikuttaa miljoona kertaa tehokkaammin kuin puolueohjelmat ja vaalityö. Kansainvälinen yhteistyö meitä vaikutusvaltaisempien, samansuuntaisesti ajattelevien kanssa on myös välttämätöntä. Tarvitsemme aktivistien koulutusta, omaa kulttuuri- ja mediatutkimusta sekä valitettavan tärkeitä rahavaroja. Lisäksi on opittava ymmärtämään perusteellisesti, kenen kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä missäkin asiakysymyksessä. Pienistä osasista rakentuu iso kokonaisuus.