Vahtikoirasta näyttelypuudeliksi

Suomi on yhden totuuden maa. Vanha fraasi. Viime vuosina maailmaa sekoittaneista kriiseistä – ensin oli se usa-lähtöinen finanssikriisi ja sitten tämä eurokriisi – selviytyäksemme aivan kaikkien on uhrauduttava, ja piste! A-plus-ohjelmassa (Yle TV1 4.5.) professori Bengt Holmström sanoi filosofisesti, ettei totuutta – ainakaan näissä asioissa – ole olemassakaan. On vain erilaisia mielipiteitä. Talous&Yhteiskunta-lehden (PT) numerossa 4/2010 analysoidaan finanssikriisin käsittelyä mediassa.

Artikkelissa ”Finanssikriisi journalismissa” tutkijat Anna Simola ja Esa Reunanen joutuvat toteamaan, ettei ko. asiasta julkisuudessa käydyssä keskustelussa valtavirran näkemyksiä juurikaan voinut arvostella. Tässä rahamarkkinoiden globaalissa maailmassa eletään koko ajan hyvin räjähdysherkässä kauhun tasapainotilassa. Luottamus tätä maailmantaloutta pyörittävien, käsittämättömiä voimia omaavien, intressipiirien välillä ei saa koskaan eikä missä tilanteessa hetkeksikään vaarantua. ”…avoimuuden on koettu uhkaavan erityisesti rahamarkkinoiden luottamusta.”

1990-luvun laman aikana ”…julkisten puheenvuorojen yksimielisyyden korostus ja pohdiskelevan keskustelun suojaaminen julkisuudelta tuli selvästi esiin.” Venettä ei saanut keikutella. Yksi tuohon 90-luvun alun lamaan johtaneista syistä oli rahamarkkinoiden avaaminen. Sen aikaisen, hektisen kulutusjuhlan huumassa elänyttä kansaa ei hulvatonta menoa kritisoivia puheenvuoroja valtajulkisuudessa saanut esille. Tällaisten, siis 1990-luvun alun kotikutoisen laman ja 2008 alkaneen maailmanlaajuisen finanssikriisin, kuin myös tämän euron kuolinkouristelun (?) aikana valtamedia tuntuu vapaaehtoisesti pukeutuvan jonkinlaiseen konsensuksen pakkopaitaan sen sijaan, että sitä mystistä luottamusta ”..haettaisiin … asioiden monimutkaisuuden tunnustamisesta ja yhteiskuntapoliittisten tavoiteristiriitojen selkeyttämisestä”. Myös kulloisenkin laman, kriisin, tms. aikaisen eduskuntaopposition – jos sellaista ylipäänsä on aina edes ollut – keskustelutarjoukset hallitus on torjunut ylimielisesti. Ja valtamedia on myötäillyt kuuliaisesti. Siinä ei juuri valtavirrasta poikkeavalle, vaihtoehtoja etsivälle tutkivalle journalismille ole tilaa kun kaikki ”…talouspoliittiseen julkiseen keskusteluun…osallistuvat ovat osa establishmenttia…” (J. Kiander, P. Vartia).

Kaikkeen epäilyttävään herkästi reagoivasta ja räksyttävästä vahtikoirasta on tullut tämän kaiken kahlitsevan konsensuksen jalostamana äänetön ja tottelevainen näyttelypuudeli.