Pääosassa kansa

”Jollei kuva miellytä korjattakoon elämä toisenlaiseksi”(Minna Canth 1893)

Ateneumissa on esillä laadukas ja moni-ilmeinen katsaus 1800-luvun lopun taidesuuntaukseen naturalismiin. Näyttely Arjen sankarit on toteutettu yhteistyössä Amsterdamin van Gogh -museon kanssa, missä sitä kävi katsomassa yli 20 000 tuhatta katsojaa. Eikä ihme. Esillä on noin 50 teosta Euroopasta ja Yhdysvalloista. Van Gogh -museon näyttelystä poiketen Ateneumissa on esillä yhden naisen, Helene Schjerfbeckin maalauksia.

Naturalismi nousi 1800-luvun lopun teollistuvassa Euroopassa keskeiseksi taidesuuntaukseksi. Idean syntypaikka oli Pariisi, jossa ajan taiteilijat, kirjailijat, elokuvantekijät ja maalarit elivät, opiskelivat ja tapasivat toisiaan. Liikkeen idea kehittyi kirjailija Èmile Zolan pyrkimyksestä vapauttaa teatteri yläluokkaisuudesta, kuvata arkea, sellaisena kuin tavalliset ihmiset sitä elivät. Tavoittaa yleisönä kansa. Suomessa, suunnan tunnetuimmat edustajat olivat kirjailijat Minna Canth ja Juhani Aho.

Päämääränä oli kuvata todellisuus kaunistelematta, zoomata huomio yhteiskunnallisiin ongelmiin, köyhän kansanosan todellisuuteen, arkeen ja elämään. Noihin tänäänkin ajankohtaisiin aiheisiin: maaltapakoon, kaupungistumiseen, köyhyyteen, asunnottomuuteen. Taiteilijat halusivat paljastaa yhteiskunnan kasautuvan hyvinvoinnin tekijät ja sen maksajat. Arjen vähäosaiset: työläiset, maanviljelijät, köyhät.

Näyttely on jaettu aihepiireittäin muun muassa maa; kaupunki; teollisuus; nuoruus; uskonto. Joskin tuo jako, mikä ehkä on välttämätön, tuntuu haetulta. Miten mahdollista ja miksi erottaa teollistuminen, uskonto ja politiikka?

Mutta jo astuminen näyttelyn pääsaliin hiljentää. Hieno tila on rakennettu teeman Maa ympärille. Esillä on valokuvia, maalauksia ja elokuvaa vuosisadan lopulta. Kaikki teokset ovat mykistäviä, yhdessä ja erikseen. Neljä projisointia näyttää kohtauksia Andre Antoinen elokuvasta LaTerre (1921) maa. Näen raskaan päivätyön tehneen Vanhan puutarhurin kyhmyisine jalkoineen, Bastien-Lepagen maalauksessa Puunkerääjä pikkutyttö sinisäisessä mekossa syksyn kuultavassa metsässä.

Meillä päähuomion vievät kuitenkin Suomen ”kultakauden mestariteokset” Akseli Gallen-Kallelan Poika ja Varis, JärnfeltinRaatajat rahanalaiset tai täysin hiljentävä Albert Edefeltin Lapsen ruumissaatto. Tuo suomalaisen kesäillan kalpeneva järvimaisema. Vene lipuu tuulettomalla järvellä. Pieni luonnonkukista kasattu kimppu rutistuu tytön, vainajan sisaren kädessä. Vanhemmat, ehkä myös isovanhemmat istuvat kasvot ilmeettöminä, poispäin kääntyneinä, tuskan tyhjentäminä. Järvi, vene, arkku ja Raamattu. Maisema on suomalainen mutta tunne, tuo surun lohduttomuuden mielenmaisema on vielä enemmän. Universaali kokemus.

Myös Järnefeltin maalaus kaskityömaalta Työn raskaanraajat tytön nälästä turvonnut vatsa ja tummat silmänaluset…nämä teokset ylittävät naturalismin, realismin…ne ovat paljon enemmän…

Uskonto osastossa kuitenkin ärsyttää Edefeltin maalaus Kristus ja Mataleena. Nöyrä, syntejään katuva nainen on polvillaan Vapahtajan edessä kuultavassa syksyisessä koivikossa. Maalaus ”toistaa” keskiajalla vääristettyä legendaa ”syntisestä” Magdaleenasta ja näin perustelee naisen alisteista asemaa kristinuskon virallistetussa kaanonissa.

Teollistumisen vaikutus ja vastavaikutus

Alkeelliset työolosuhteet ja surkeat palkat synnyttivät yhteiskunnallista vastarintaa ympäri Eurooppaa. Julius Adlerin öljyvärimaalaus Lakko vuodelta 1913, vihainen kulkue teollisuuslähiössä …tunnistan tunnelman aina… samanlaista näin isoäitini vanhoissa mustavalkoisissa kuvissa, joukko mielenosoittajia, työläisiä marssimassa kylätiellä. Se miksi, ei koskaan selvinnyt…muistan, palan kurkussani.

On ilta, punaiset liput hehkuvat uhkaavan taivaan alla…ihmisjoukko vaikuttaa väsyneeltä, mutta päättäväiseltä. Jotkut huutavat, monet vaikenevat. Äiti kantaa sylissään pientä lasta. Adlerin maalauksen vieressä heijastetaan kohtausta Albert Capellanin Èmile Zolan romaaniin pohjaavasta, hiilityöläisistä kertovasta elokuvasta Germinal. Filmissä raivostunut väkijoukko heittelee kivillä armeijaa, sotilaita samalla suoraa näyttelyn katsojaa…viimekuinen uutislähetys Tunisin tai Kairon kaduilta.

Maalaus synnyttää elokuvaa, elokuvaa tavoittaa nykyhetkeä.

Ja kaupungissa…ihmiset välitilassa ja välitilan ihmiset

Perheenpään kuolema tai puolison puuttuminen ajoi perheitä kaduille, naisia prostituutioon, lapset tehtaisiin työnhakuun. Marginaalissa elivät myös katutaiteilijat, rammat ja kääpiöt, sirkuslaiset ja muut ilveilijät. Nuo toiset, erilaiset. Myös lapsia käytettiin esityksissä.

Naturalismissa… usein on ilta. Nyt Pariisin laitakadulla Suojaa vailla (1883) espanjalaisen Ferninad Pelezin, jota kutsuttiin ”Pariisin omaksitunnoksi” maalaus. Äiti, kasvot vanhemmat kuin ikävuodet, on lysähtänyt viiden lapsensa kanssa kujalle seinän viereen. Viimeiset valon säteet lämmittävät enää vauvan päätä, äidin rintaa. Pyhittävät ne. Läsnä on uupumus ja köyhyys.

Toinen Pelézin suurikokoinen maalaus, kolmiosainen teos Ilveilijöitä ja katutaitelijoita paljastaa marginaliteetin rankkuuden, viihdyttäjien väsymyksen ja toivottomuuden. Maalaus on… kuin kehotus antaa tänään kerjäläisille rahaa. Muistan Marja-Leena Mikkolan hienon runon Tyttö ja tanssiva karhu Kaj Chydeniuksen sävellys ja Anneli Saariston laulama. Hyvä taide on totta, (se on myös monitulkintaista) ja usein totuus satuttaa.

Näyttely Arjen sankarit on vahva elämys, se tavoittaa erilaista yleisöä moni-ilmeisyydellään ja jokainen katsoja kommunikoi kertomuksensa, merkityksen teoksen ja oman muistinsa välillä.

Arjen sankarit. Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875-1918. Ateneumin taidemuseo 15.5. saakka.