Saksalainen näkemys: Maaginen ajattelu ei tuo rauhaa Ukrainaan

Ukrainan sodassa alkaa pian kolmas vuosi. Silti sotarintamalla on tapahtunut vain vähän muutoksia. Se on jo puoleksitoista vuodeksi jumittunut karmeaksi ja paljon uhreja vaativaksi asemasodaksi, jossa Ukrainan ja Venäjän osapuolet eivät ole saavuttaneet merkittävää edistystä. Ukrainan vastahyökkäys Kurskin alueella ei muuta tässä suhteessa paljonkaan, vaikka se saattaa vahvistaa Ukrainan neuvotteluasemaa jonkin verran.

Juuri tähän neuvotteluasemaan tiivistyy kaikki, sillä Ukrainan sotilaallinen voitto ei ole edes etäisesti kuviteltavissa. Siitä huolimatta keskustelu Saksan julkisuudessa on pysynyt tutuissa raameissa: kaikki vaihtoehdot raskaiden aseiden toimittamiselle Ukrainan armeijalle nähdään Putinin hallinnon tukemisena, ja satojen miljardien eurojen suuruiset asetoimitukset paketoidaan humanitaariseksi velvollisuudeksi Venäjän rikottua kansainvälistä oikeutta. Ennen kaikkea korostetaan, että tuemme vapautustaistelua, jota käydään myös lännen turvallisuuden vuoksi.

Jo jonkin aikaa suuri osa [Saksan] kansalaisyhteiskunnasta ja puoluepoliittisesta vasemmistosta on sitonut itsensä tähän kertomukseen. Vuosien ajan erityisesti eräät itäsaksalaiset LINKE-puolueen toimihenkilöt ovat yrittäneet muovata puolueestaan salonkikelpoista liittovaltion tason hallitukseen osallistumiseen häivyttämällä sen perinteistä antimilitarismia. Nyt jotkut näyttävät pitävän Ukrainan sotaa tilaisuutena kehystää sotilaalliset interventiot vastuullisiksi tai humanitaarisiksi. Jo pian sodan alkamisen jälkeen kuului hyväksyviä ääniä asetoimituksille Ukrainaan.

Ongelmana on, ettei Ukrainan sotaa pysäytetä asetoimituksilla. Vaikka se olisikin mahdollista, se ei ratkaisisi sitä, että Venäjä on sisäisesti epävakaa ja sekä taloudellisesti että turvallisuuden kannalta riittämättömästi integroitunut Eurooppaan, mikä saa sen toimimaan aggressiivisesti. Länsimaiden asetoimituksissa ei myöskään ole kyse kansainvälisen oikeuden rikkomisen vastustamisesta tai kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta käytävästä sankarillisesta sodasta.

Ukrainalla ei ole varaa omaan puolustukseen Venäjää vastaan.

Epämukava totuus

Keskustelu on epärehellistä kolmella tavalla. Ensinnäkin länsimaisten asetoimitusten tehottomuus on käynyt niin ilmeiseksi, että jopa länsimaiset sotilasstrategit, jotka usein avoimesti tukevat lännen geopoliittisia etuja, epäilevät yhä suoremmin sotilaallisen avun mielekkyyttä. Kun rintamalinjat ovat käytännössä pysähtyneet puoleksitoista vuodeksi, on ilmeistä, että sotaa ei ole voitettu. Jotta Ukrainalla olisi todellisia mahdollisuuksia voittoon, sotaa olisi laajennettava massiivisesti. Tämä merkitsisi todennäköisesti sitä, että länsimaisten aseiden ampuminen Venäjän maaperällä sijaitseviin kohteisiin sallittaisiin ja Naton maajoukkoja lähetettäisiin paikalle. Mutta nämäkään toimet eivät millään tavoin takaisi Ukrainan voittoa.

Sekä ohjushyökkäys Venäjän alueelle - jota Putin ilmoitti pitävänsä ohjuksia toimittavien maiden sodanjulistuksena - että länsimaisten joukkojen suora sotilaallinen osallistuminen sotaan kiihdyttäisivät jo kokonaisia alueita tuhonnutta ja yli satatuhatta ihmishenkeä maksanutta sotaa. Kumpikin voisi aiheuttaa sen, että Venäjän armeija ottaisi käyttöön taktisia ydinaseita. Venäjä luokitteli 25. syyskuuta ensimmäistä kertaa tällaisen uhan mahdolliseksi perusteeksi ydinaseiden käyttöönotolle. On vaikea ymmärtää, miten Putinia voidaan ristiriitaisesti yhtä aikaa kuvata häikäilemättömäksi ja arvaamattomaksi itsevaltiaaksi ja samalla olettaa, että hän ei olisi rationaalisista syistä valmis käyttämään ydinaseita.

Toiseksi länsimaiden laajat asetoimitukset osoittavat edelleen, että Ukrainan itsenäisyys on tässä vaiheessa olemassa vain paperilla. Maa, joka ei pysty puolustamaan itseään, on itsenäinen vain niin kauan kuin sitä vastaan ei hyökätä. Tämä oivallus voi olla karu, ja tilanne on epäilemättä epäoikeudenmukainen. Totuus on kuitenkin se, että Ukraina voi nyt vain päättää, onko se Venäjän vai lännen satelliittivaltio. Venäjän vaikutusvallan torjumiseksi Ukraina on riippuvainen ulkomailta tulevista massiivisista ase- ja varustetoimituksista.

Ukrainalla ei ole varaa omaan puolustukseen Venäjää vastaan. Lukujen tarkastelu tekee tilanteen selväksi: Ukrainan valtio oli jo kesällä 2024 suhteellisen pienen, 20 miljardin dollarin velan vuoksi konkurssin partaalla ja vältti katastrofin vain siksi, että yksityiset velkojat luopuivat velkojen perimisestä. Humanitaarisen, sotilaallisen ja muun avun kustannukset ovat Euroopan parlamentin laskujen mukaan pelkästään EU:n avun osalta jo nyt ennennäkemättömät 100 miljardia euroa. Yhdysvaltojen tuki on yhtä suurta.

Jälleenrakentamisen tulevat kustannukset edellyttävät lisäluottoja länneltä, ja viime vuoden loppuun mennessä niitä oli kertynyt jo 500 miljardia dollaria. Kaikki nämä luvut kasvavat sodan jatkuessa. On epäselvää, mikä osa näistä lainoista on tarkoitus maksaa takaisin, mutta on ilmeistä, että Ukraina ei sanele niiden ehtoja. Se, mitä tapahtui Kreikalle sen velkaannuttua EU-maille ja jouduttua vuosiksi Berliinin ja Brysselin holhoukseen, voi toimia valitettavana esimerkkinä siitä, mitä on todennäköisesti odotettavissa tulevan ”itsemääräämisoikeuden” osalta.

Tarvittavat jälleenrakennustoimet ovat jo herättäneet myös yksityisten sijoittajien huomion. Yhdysvaltain hallitus, joka sisäpoliittisista syistä haluaa välttää liiallisen paineen kohdistumista omaan talousarvioonsa, on nimenomaisesti pyytänyt näitä tahoja mukaan. Tämäkin ennakoi muutoksia, jotka tuskin ovat Ukrainan väestön tai Ukrainan suvereniteetin etujen mukaista.

Kolmas näkökulma on se, että Ukrainan puolelta hyökkäystä vastaan käytävä taistelu on oikeutettu itsepuolustusreaktio. Sen pelko miehitystä kohtaan on perusteltu. Länsimaiden tuki hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle maalle liittyy kuitenkin pyrkimykseen laajentaa geopoliittisia vaikutusalueita ja käyttää Ukrainan tilannetta molempien osapuolten kotimaisen teollisuuden hyväksi. Tämä vaikuttaminen alkoi sekä lännen että Venäjän osalta jo kauan ennen tätä sotaa. Yhdysvaltain johtama länsi pyrkii kaikkea muuta kuin pyyteettömästi hyödyntämään maan nykyistä riippuvuutta varmistaakseen omat etunsa. EU:n jäsenyysprosessi on myös osa taloudellisten siteiden luomista ja ennakoi siten lisää polarisaatiota.

Tarina taistelusta ”koko Euroopan rauhanomaisen ja vapaan järjestyksen puolesta” on pelkkää silmänlumetta. Sen todistavat Ukrainan tukemiseen ja Venäjän vastaisiin pakotteisiin osoitetut hirvittävät suorat ja epäsuorat rahasummat, joita ei käytetä puhtaasta rakkaudesta kansainväliseen oikeuteen tai ”Ukrainan itsenäisyyteen”. Emme voi puhua turvallisuusintresseistä, kun sotilaallinen tuki aiemmin alueelliselle konfliktille on selvästi lisännyt suursodan vaaraa. Mitä ilmeisimmin pyrkimyksenä onkin oman vaikutusvallan turvaaminen Venäjän vaikutusvaltaa vastaan.

Pääoman taistelut ulkomailla johtavat kustannusten jakamiseen kotimaassa. Asetoimitusten ja pakotteiden politiikka on suoraan yhteydessä Saksan työväenluokan suurempaan taakkaan, esimerkiksi inflaation kautta, mutta myös jo aloitettujen säästötoimien muodossa, jotka mahdollistavat jyrkästi kasvavat asemenot. Näin ollen on selvää, kuka lopulta maksaa laskun.

Kuva: Robert Anasch/Unsplash

Tilanne voi riistäytyä hallinnasta

Tilanteen realistinen arvio on seuraava: Ukrainan sotaa ei voida voittaa ilman maailmansodan vaaraa ja jatkuvat raskaiden aseiden toimitukset ylläpitävät kallista kulutussotaa, joka aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä.

Myöskään vaihtoehtoiset näkymät eivät kestä rehellistä tarkastelua. Vaikka Venäjän armeija voitaisiinkin työntää pois Ukrainan valtion alueelta, se ei todennäköisesti rauhoittaisi tai vakauttaisi aluetta. Ei ole täysin mahdoton ajatus sekään, että tällainen tappio maksaisi Putinille hänen asemansa - ehkä jopa hänen henkensä. Myös tästä syystä meidän on tosissaan harkittava mahdollisuutta, että ydinasetta voitaisiin käyttää tämän tilanteen estämiseksi. Emme voi jättää huomiotta sitäkään, että Venäjällä voivat nousta Putinin jälkeen valtaan aggressiiviset kansallismieliset voimat, jotka voisivat hyökätä Ukrainan sijasta muihin maihin.

Tätä vieraantumisen ja kärjistymisen kierrettä edistävät osaltaan Venäjän vastaiset pakotteet, jotka vaikuttavat siviileihin. Pakotteiden voimaantulon jälkeen ne eivät ole vaikuttaneet Venäjän kykyyn käydä sotaa, mutta Venäjän keski- ja työväenluokkaa ne ovat koetelleet ankarasti. Venäjän väestö ei ole syyllinen sotaan ja on ennakoitavissa, että tällainen toiminta vahvistaa Venäjän kansalaisten silmissä Putinin kertomusta lännen halusta vahingoittaa Venäjää. Pakotteiden vaikutus siviiliväestöön on myös ristiriidassa eurooppalaisen kansojen välisen yhteisymmärryksen ajatuksen kanssa, joka on oleellinen kestävän rauhan kannalta.

Tilanne, jossa Putinilla ei ole kannustimia vetää joukkojaan pois, johtaa Ukrainan sodan päättymiseen huonoon kompromissiratkaisuun, jossa miehitetyt alueet annetaan väliaikaisesti Venäjän hallitukselle. Tämä ei olisi tyydyttävä ratkaisu ja se vain jäädyttäisi konfliktin, ei ratkaisisi sitä, sillä Ukrainalla on laillinen oikeus saada rajansa palautettua. Konfliktin kulun perusteella vuodesta 2014 lähtien voidaan ennakoida uusien väkivaltaisuuksien puhkeaminen. Ne voivat vaivata Ukrainaa useiden vuosien ajan. On jopa mahdollista, että Venäjän hyökkäys itse asiassa aloitti Ukrainan valtion romahtamisen.

Pääomien etupiiritaistelu

Natoa, joka perustettiin vuonna 1949 sotilasliitoksi Neuvostoliittoa vastaan, ei purettu Neuvostoliiton romahdettua, vaikka sen tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Sen sijaan se muokattiin rikkaiden länsimaiden geostrategisten etujen puolustajaksi, joka on siitä lähtien kerännyt pitkän listan sotilaallisia konflikteja, joilla ei ole mitään tekemistä itsepuolustuksen kanssa. Jos tarkoituksena oli varmistaa Euroopan turvallisuus pitkällä aikavälillä, Nato olisi pitänyt korvata Euroopan laajuisella turvallisuusliitolla, joka pitäisi sisällään Keski- ja Itä-Euroopan sekä Venäjän. Nato olisi voinut jopa jatkaa, jos se olisi ottanut Venäjän jäseneksi, mitä Putin yritti 2000-luvulla. Nyt syntyi kuitenkin Nato-blokki, jota laajennettiin ottamalla mukaan Keski- ja Itä-Euroopan maat, ja toisaalta Venäjän ydinasesuurvalta. Näillä toimilla luotiin konfliktin perusta.

Toisaalta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen varallisuuden jakautumista, etenkään Venäjällä, ei valvottu erityisen voimakkaasti länsimaiden toimesta. Venäjän taloutta ei myöskään integroitu yhteismarkkinoihin. Tämä olisi voinut antaa tapahtumille toisenlaisen suunnan samaan tapaan kuin EU:ssa, jonka taloudellinen yhdentyminen yhdeksi liittovaltioalueeksi on toki sementoinut eriarvoisuutta, mutta on tähän asti myös estänyt aseelliset yhteenotot. Integroimatta jättäminen helpotti Venäjällä valtionyhtiöiden myyntiä ja oligarkkiluokan muodostumista, joka on vakavasti turmellut nuorta demokratiaa. Se myös paisutti avoimesti tai epäsuoremmin keinoin venäläistä pääomaa naapurialueilla. Tuloksena on ollut epävakaa Venäjän valtio, joka on pyrkinyt ajamaan etujaan naapurialueillaan, eikä ainoastaan rahoitus- ja talouspolitiikan keinoin vaan myös sotilaallisesti.

Näiden ryhmittymien poliittiset ja taloudelliset ristiriidat ovat jo jonkin aikaa jatkuneet idän ja lännen välisenä köydenvetona. Erityisesti Ukrainassa, jonka asemasta (näiden blokkien välissä) ei oltu tehty päätöstä, ja joka jäi siksi sotilaallisesti suojattomaksi. Koska Venäjän vaikutusyritykset olivat luonteeltaan poliittisia, eikä separatistien tukemisella onnistuttu vahvistamaan siteitä Venäjään - samaan aikaan kun kilpailevia länsimaisia yrityksiä toteutettiin jonkinlaisella menestyksellä - Moskovan bonapartistinen hallinto näyttää päättäneen toteuttaa toiveensa itään sitoutuvasta Ukrainasta sotilaallisen operaation avulla.

Ulkopuoliset voimat ovat siis saartaneet ja repineet Ukrainaa, mikä on johtanut erittäin monimutkaiseen ja räjähdysherkkään tilanteeseen. Näitä vakavia virheitä ei voida korjata asetoimituksilla, vaan ne pahentavat tilannetta. Nyt on mahdollista lyhyellä aikavälillä vain rajoittaa vahinkoja mahdollisimman varovaisilla ja harkituilla toimilla. Niin kauan kuin edellä mainitut ongelmat ovat olemassa, tilannetta ei voida ratkaista.

Lisäksi sotaa edeltäneet konfliktit Ukrainassa ja jatkuvasti toistuvat poliittiset mullistukset eivät ole luoneet hegemonista ratkaisua sen pääomalle, joka on jossain Venäjän ja lännen riippuvuuden välissä, eivätkä myöskään sisäisesti jakautuneille Ukrainan palkansaajille ja keskiluokalle. Tämä ei viittaa siihen, että Ukrainasta tulisi helposti liittoutumaton tai jompaankumpaan blokkiin liittyvä maa. Rakenteelliset ongelmat juontavat juurensa syvälle. Länsimaiden politiikka on itsessään yksi ongelmista, minkä vuoksi sen tuki ei luo näkymiä konfliktin ratkaisemiselle. Solidaarisuus Ukrainan uhreja kohtaan, joka ei huomioi tätä kokonaiskuvaa, ei voi eettisestä oikeutuksestaan huolimatta viitoittaa ulospääsyä.

Humanitaarisen, sotilaallisen ja muun avun kustannukset ovat Euroopan parlamentin laskujen mukaan pelkästään EU:n avun osalta jo nyt ennennäkemättömät 100 miljardia euroa.

Eskalaation portaat purettava

Jos tämä jo kuulostaa synkältä, niin vilkaisu kansainväliseen tilanteeseen on vielä huolestuttavampi. Välitön vaara Ukrainan tilanteen kärjistymisestä on suhteutettava lisääntyvään sotilaalliseen varustautumiseen ja aseriisunnan puutteesta johtuvaan turvallisuuden heikkenemiseen.

Maailma on jo pitkään todistanut USA:n alati lisääntyvää asevarustelua, ydinaseet mukaan lukien. Sapelinkalistelu on saavuttanut uuden tason, kun Saksaan on sijoitettu Yhdysvaltojen keskipitkän kantaman ohjuksia, jotka voivat yltää Venäjälle. Tähän Venäjä todennäköisesti vastaa vastaavien venäläisten ohjusten ja erittäin lyhyen ennakkovaroitusajan omaavien hypersonisten aseiden uudelleen sijoittelulla. Samaan aikaan useimmat asevalvontasopimukset on kumottu. Viimeinen Venäjän ja Yhdysvaltojen välinen sopimus päättyy kahden vuoden kuluttua, mutta Putin on jo keskeyttänyt sen.

Maailmanlaajuiset näkymät ovat synkkenemässä, kun Trumpin mahdollinen [artikkeli ilmestynyt ennen USA:n vaaleja] presidenttikausi alkaa ensi vuonna. Voimme odottaa Ukrainalle annettavan avun vähentämistä, mutta erityisesti ydinaseiden roolin entistäkin massiivisempaa lisäämistä. Saksan liittotasavallan todennäköinen CDU-johtoinen liittohallitus, jonka radikaalit turvallisuuspoliittiset lausunnot enteilevät Ukrainan sodan kiihdyttämistä ja ulkopolitiikan militarisoimista, on nousemassa valtaan. Aseiden yhä hillittömämpi lisääntyminen samaan aikaan, kun jopa kylmän sodan aikana ainakin jossain määrin olemassa ollutta asevalvontaa vähennetään, vahvan rauhanliikkeen puuttuminen ja vaara Ukrainan sodan täydellisestä kärjistymisestä viittaavat kaikki tulevaisuuteen, joka voi olla sotaisampi kuin viime vuosisata oli, ja joka pian ylittää kylmään sotaan liittyneet turvallisuusriskit.

Vasemmiston haaste

Tätä edellä kuvattua taustaa vasten on täysin vastuutonta vaatia asetoimitusten laajentamista ja lupaa hyökätä Venäjän alueella sijaitseviin kohteisiin. LINKEn viime eurovaalien kärkiehdokas Carola Rackete kuitenkin hiljattain tuki tätä ehdotusta Euroopan parlamentissa. Se asettaa kriittisen kysymyksen vasemmistopolitiikan tulevaisuudelle. Vaikka päätöslauselma ei ole EU:n komissiota sitova, LINKEn merkittävimpien edustajien äänestyskäyttäytyminen merkitsee vetäytymistä, ei vain oman hallituksen vastustamisesta, vaan myös sotaa luovan kapitalismin vastustamisesta.

Tässä sekavassa tilanteessa vasemmiston ohjelman laatiminen ei todellakaan ole yksinkertaista. Tulevaisuuden näkymät osoittavat kuitenkin, kuinka polttavasti kaivataan vaihtoehtoa kapitalistiselle dynamiikalle, joka suuntaa vain yhteen ratkaisuun: sotaan. Vasemmiston ohjelmana tuskin voidaan esittää propagandaa Ukrainan asevarustelusta, jonka väitetään perustuvan arvoihin tai omaan turvallisuuteen. Tämä vaihtoehto kun todellisuudessa pitkittää karmeaa sotaa, joka todennäköisesti maksaa länsimaalaiselle työväenluokalle satoja miljardeja euroja. Ne, jotka sitä ajavat, osoittavat vain oman mielikuvituksensa - tai analyyttisen kykynsä - puutteen.

Samaan aikaan on selvää, että erityisesti BSW:n (Sahra Wagenknechtin puolue) ajama diplomatian ja neuvottelujen iskulause, vaikka se onkin pohjimmiltaan oikeassa, on epärealistinen ja epätasapainoinen sekä lyhytnäköinen. Se aliarvioi Venäjän hallituksen potentiaalista vaarallisuutta, ja sen osuutta sodan synnyssä. BSW:ssä nimittäin ilmeisesti oletetaan, että rauhansopimus purkaisi välittömästi ruutitynnyrin tai että kaikki Ukrainaan liittyvät konfliktit voitaisiin ratkaista diplomatian avulla, vaikka niillä on syvät poliittiset ja taloudelliset syyt.

BSW:n lausunnot myötäilevät Venäjän lausuntoja ”Venäjän oikeutetuista turvallisuusintresseistä” ja lännen interventiopolitiikan kritiikistä. Onkin täysin perusteltua tähdätä voimakkain kritiikki omaan hallitukseen, sillä toisen osapuolen politiikkaan on joka tapauksessa vaikea vaikuttaa. On kuitenkin epätodennäköistä, että Venäjän puolella olisi ollut kyse ensisijaisesti vastauksesta Naton laajentumiseen Venäjän turvallisuuden näkökulmasta. Todennäköisemmin kyse oli edellä kuvatusta yrityksestä estää Ukrainan liittyminen länteen ideologis-poliittisten ja taloudellisten syiden yhdistymisen pohjalta. Länsimaiden vastuuttoman ja imperialistisen geopolitiikan kritiikin ohella on tunnustettava ja korostettava Venäjän omaa imperialismia sekä sitä, että Venäjä aloitti tämän sodan ilman mitään pakkoa.

Rauhan rakentaminen

Sen lisäksi, että estetään Yhdysvaltojen ohjusten sijoittaminen Saksaan ja lopetetaan mahdollisimman pian asekuljetukset - jotta Ukraina saataisiin hyväksymään paremman vaihtoehdon puuttuessa ja vahinkojen rajoittamiseksi väliaikainen, vaikkakin katkera rauhansopimus Venäjän kanssa - tarvitaan myös pitkän aikavälin strategioita rauhan turvaamiseksi Euroopassa. Näihin strategioihin on liityttävä myös Natosta eroaminen ja vasemmiston tehtävänä on kartoittaa nämä vaihtoehdot.

Viime kädessä rauha perustuu, jos ei yhteistyöhön, niin ainakin taloudellisiin suhteisiin, joissa ei harjoiteta riistoa. Saksan ja Euroopan talous on rakennettava uudelleen demokraattisemmin hallittuun ja vahvemmin voittoa tavoittelemattomaan suuntaan ohjattuun suurpääomaan niin, että se voi mahdollistaa Euroopan laajuisen yhteistyön, johon ei liity kilpailua, vaan asianmukainen ulkopolitiikka. Tähän kuuluu esimerkiksi pitkän tähtäimen luopuminen vientiylijäämistä.

Tältä pohjalta rauhan turvaamisesta (tai palauttamisesta) omien ”arvojen vahvistamisen” sijaan voi tulla ulkopolitiikan keskeinen kysymys. On myös luovuttava yrityksistä vaihtaa maiden hallintoa kansalaisjärjestöjen, poliittisen painostuksen tai taloudellisten houkutusten avulla.

Lisäksi usein unohdettu, mutta vasemmiston strategioiden kannalta välttämätön tekijä on valtiorajat ylittävä tulkinta tilanteesta. Ajatus demokraattisesta sosialistisesta politiikasta perustuu palkkasuhteessa olevien työntekijöiden yhteisten etujen tunnustamiseen yli valtiorajojen. Tämän tosiasian tiedostaminen, keskinäinen kunnioitus ja työntekijöiden jaettu ymmärrys tilanteista on näin ollen myös konfliktineston kannalta olennaisen tärkeää.

Tästä syystä poliittisen vasemmiston Saksassa ja muualla on vaadittava Venäjän siviiliväestöä rasittavien pakotteiden poistamista, Venäjän ja Ukrainan kanssa tehtävän yhteistyön (uudelleen) käynnistämistä ja laajentamista tieteen, museoiden, kirjallisuuden, urheilun, koulujen ja muiden alojen osalta, sekä venäjänkielisten uutispalvelujen uudelleenrakentamista. Viimeinen myös siksi, että täydellinen riippuvuus valtion valvomista tiedotusvälineistä tukee Putinin hallintoa. Lisäksi kaikkia syntyviä liikkeitä, jotka edistävät Venäjän sosiaalista demokratisoitumista, on tuettava. Ne ovat keskeisen tärkeitä Euroopan turvallisuuden kannalta. Pitkällä aikavälillä vasemmiston vastuulla on työskennellä päättäväisesti Euroopan kansojen perheen yhdistymisen puolesta. Näitä tavoitteita silmällä pitäen ukrainalaisille pakolaisille ja venäläisille karkureille on annettava turvapaikka Saksassa.

Useimmat näistä toimenpiteistä vaikuttavat asteittain. Asetoimitusten tukemisessa on yhtä aikaa kaksi vastakkaista poliittista ajatusta. Länsimaisella politiikalla ei selvästikään ole kestävää suunnitelmaa Euroopan mantereen kohtalosta, eikä sillä siten ole mitään tarjottavaa vasemmistolle, joka tarvitsee oman vaihtoehtoisen strategian. Saksan väestöstä sen puolikkaan, joka vastustaa asekuljetuksia, realistinen käsitys on arvokas perusta vastuulliselle vastarinnalle.

Saksassa ei ole tarvetta puolueelle, jonka näkemykset näin tärkeässä kysymyksessä eivät poikkea nykyisin yli puoluerajojen toteutettavasta sotapolitiikasta, ja jatkaminen hallituksen viitoittamalla tiellä nopeuttaa väistämättä vasemmiston taantumista. LINKE-puolueen edustajien orastava, hienovarainen tai avoin tuki Naton ja EU:n politiikalle Ukrainan kriisissä ilman puolueen sisäistä keskustelua on merkittävä askel kohti puolueen taantumista merkityksettömäksi.

Kirjoittaja Charlotte Claes on Jacobin-lehden avustaja ja aktiivinen sekä politiikassa että ay-liikkeessä.

Artikkeli on alunperin julkaistu Jacobin.de -sivustolla saksaksi ja englanniksi Transform! Europen blogissa osoitteessa transform-network.net/blog otsikolla Magical Thinking Will Not Create Peace in Ukraine. Alkuperäisessä artikkelissa on runsaasti linkkejä taustoittaviin artikkeleihin muissa medioissa ja lähteissä.

Englannin kielisestä artikkelista sen on konekäännöstä hyödyntäen suomentanut Tiina Sandberg.