Vihreä siirtymä ja kriittiset mineraalit - kenen ehdoilla edetään?

Keskustelun kriittisistä mineraaleista avasi The Activist Agencyn perustaja, kaivosaktivisti Miisa Mink, joka nosti esiin kaivostoiminnan vaikutukset paikallisyhteisöihin. Hänen mukaansa kriittisten mineraalien siirtymä ei voi olla reilu, jos se perustuu rakenteisiin, joissa yhteisöjen ääni jää kuulematta. “Meidän pitää kysyä, kenen ehdoilla tämä siirtymä tapahtuu. Jos kaivostoiminta ulkoistaa haitat niille, joilla ei ole valtaa, ei kyse ole reilusta siirtymästä.” Minkin puheenvuoro ei jäänyt irralliseksi, vaan siihen tarttuivat sekä Tuija Kalpala että Jussi Lähde, jotka lähestyivät samaa kysymystä eri suunnista.

Jussi Lähde on kaivosyhtiö Latitude 66 Cobaltin vastuullisuus- ja viestintäjohtaja. Tuija Kalpala  on materiaaliteknologiayritys Betolarin toimitusjohtaja.  

Kalpala korosti kiertotalouden potentiaalia ja yritysvastuun roolia. “Meidän pitää pystyä muuttamaan suunnitelmia, jos yhteisö sanoo ei. Se on vastuullisuuden mittari.” Lähde puolestaan painotti, että suomalainen kaivostoiminta voi olla osa ratkaisua, jos se toteutetaan läpinäkyvästi ja kulttuurisesti sensitiivisesti. “Meidän pitää rakentaa luottamusta, ja se syntyy vain, jos yhteisöt kokevat, että heidän näkemyksillään on merkitystä.”

Alkuperäiskansapolitiikan asiantuntija,Ture Laiti: “Meidän oikeutemme eivät ole neuvottelukysymys, vaan ne ovat perustuslaillisia.” Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen.

Kommenttipuheenvuoroissa ei ainoastaan syvennetty paneelin teemoja, vaan myös haastettiin niiden lähtökohtia. Alkuperäiskansapolitiikan asiantuntija, Operaatio Arktikiksen Ture Laiti toi esiin saamelaisyhteisön kokemuksen kuulemisen muodollisuudesta. “Meidän oikeutemme eivät ole neuvottelukysymys, vaan ne ovat perustuslaillisia.” Hänen puheenvuoronsa ei ollut vain reaktio paneeliin, vaan itsenäinen kannanotto, joka pakotti kuulijat tarkastelemaan päätöksenteon rakenteita uudelleen. Operaatio Arktis on ilmastonkorjaukseen erikoistunut hanke.

Kuka määrittelee vastuullisuuden?

Vastuullisuuden käsite ei ollut keskustelussa yksiselitteinen, vaan se avautui eri puhujien kautta moniulotteiseksi neuvotteluksi. Miisa Mink asetti riman korkealle: “Vastuullisuus ei voi olla yrityksen itse määrittelemä. Sen pitää perustua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja aktivistien vaatimuksiin.” Hän kyseenalaisti sen, että kaivosyhtiö voi kutsua itseään vastuulliseksi samalla, kun paikallisyhteisö vastustaa hanketta.

Tuija Kalpala lähestyi vastuullisuutta yrityksen sisältä käsin. “Vastuullisuus ei ole pelkkää raportointia. Se on sitä, miten yritys toimii arjessa – miten se kohtaa yhteisöt, ympäristön ja työntekijät.” Jussi Lähde puolestaan hahmotti vastuullisuuden jatkuvana prosessina: “Meidän vastuullisuusstrategiamme ei ole valmis dokumentti, vaan elävä keskustelu.”

Ture Laiti toi keskusteluun alkuperäiskansojen näkökulman: “Jos kaivosyhtiö sanoo olevansa vastuullinen, mutta ei tunnusta meidän maaoikeuksiamme, se ei ole vastuullinen – se on välinpitämätön.” Ulkopoliittisen instituutin johtaja Hiski Haukkala laajensi vastuullisuuden käsitettä geopoliittiseen mittakaavaan: “Vastuullisuus ei voi olla eurooppalainen itseymmärrys, vaan globaali neuvottelu.” Lasse Peltonen muistutti, että vastuullisuus syntyy vuorovaikutuksessa – ei yksittäisen toimijan sisällä.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Hiski Haukkala: “Vastuullisuus ei voi olla eurooppalainen itseymmärrys, vaan globaali neuvottelu.” Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen.

Rakentava keskustelu ei synny konsensuksesta

Panelistien puheenvuoroissa korostui, että dialogi ei ole kompromissin tavoittelua vaan tilan luomista erimielisyydelle. Miisa Mink sanoitti tämän selkeästi: “Me emme ole täällä kompromissien vuoksi, vaan reiluuden vuoksi.” Tuija Kalpala korosti kuuntelemisen laatua: “Meidän pitää kuulla, ei vain kuunnella.” Jussi Lähde muistutti, että ristiriita ei ole este vaan lähtökohta: “Jos toinen osapuoli kokee, että hänen näkemyksensä sivuutetaan, silloin keskustelu ei ole rakentavaa.”

Ture Laiti toi keskusteluun vallan rakenteet: “Jos meillä ei ole mahdollisuutta sanoa ei, meillä ei ole mahdollisuutta sanoa kyllä.” Lasse Peltonen korosti, että konfliktin tunnistaminen ei ole epäonnistumista vaan demokraattisen prosessin edellytys. Hiski Haukkala laajensi keskustelun ajallisesti ja alueellisesti: “Meidän on kuultava myös niitä, jotka eivät ole pöydässä – globaali etelä, tulevat sukupolvet.”

Voiko siirtymä toteutua ilman uusia kaivoksia?

Miisa Mink vastasi kysymykseen suoraan: “Kyllä voi – mutta se vaatii radikaalia muutosta kulutustottumuksissa, teknologian suunnittelussa ja poliittisessa tahdossa.” Tuija Kalpala toi esiin kiertotalouden tekniset mahdollisuudet, mutta varoitti, ettei se yksin riitä. Jussi Lähde puolusti kotimaisen kaivostoiminnan roolia ja varoitti ongelmien ulkoistamisesta: “Jos emme tuota materiaaleja itse, tuotanto siirtyy maihin, joissa vastuullisuus ei ole samalla tasolla.”

Ture Laiti ei nähnyt kaivostoiminnalle sijaa reilussa siirtymässä: “Meille jokainen uusi kaivos on uhka.” Hiski Haukkala muistutti, että kaivokseton siirtymä vaatii kokonaisvaltaista materiaalipolitiikkaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Lasse Peltonen korosti, että tekninen mahdollisuus ei riitä, vaan tarvitaan myös sosiaalinen hyväksyntä ja demokraattiset rakenteet.

Lopuksi: siirtymä ei ole tekninen vaan yhteiskunnallinen kysymys

Keskustelu ei tarjonnut valmiita vastauksia, mutta se avasi tilan, jossa kriittisten mineraalien käyttöä, reiluutta ja ekologisia vaikutuksia tarkasteltiin monipuolisesti. Paneelissa ei etsitty konsensusta, vaan tunnistettiin jännitteitä: teknologisen siirtymän materiaalinen nälkä, alkuperäiskansojen oikeudet, vastuullisuuden määrittelyn valta ja dialogin rakenteet.

Panelistien näkemykset eivät sulautuneet yhdeksi linjaksi, mutta ne loivat moniulotteisen kartan, jossa siirtymä ei ole vain tekninen prosessi vaan yhteiskunnallinen valinta. Vastuullisuus ei ollut mittari vaan kysymys vallasta. Reiluus ei ollut retorinen tavoite vaan konkreettinen vaatimus. Ja dialogi ei ollut kompromissin väline vaan tapa tunnistaa erimielisyyden arvo.

Keskustelussa ei juurikaan sivuttu sotateollisuutta ja  että kriittiset raaka-aineet, kuten harvinaiset maametallit, litium ja koboltti, ovat sotateollisuuden näkymättömiä selkärankoja. Kesällä 2025 Business Finland järjesti keskustelun puolustusteollisuuden näkymistä Suomessa ja Euroopassa. Tiedonantajassa julkaistiin (23.5.2025) siihen liittyen artikkeli, jossa kerrottiin, että aseet ovat loppumassa, koska aseteollisuuden tarvitsemia kriittisiä mineraaleja ei saada sen tarvitsemalla tahdilla. Euroopan puolustusteollisuus painii paitsi tuotantokapasiteetin, myös materiaalipulan kanssa. Juuri siksi EU:n puolustuspoliittiset suunnitelmat nojaavat raaka-aineiden turvaamiseen – keinolla millä hyvänsä.

Yhdysvatojen presidentti Donald Trumpille mineraalisopimukset Ukrainassa ja aluevaatimukset milloin Kanadassa, Grönlannissa tai Panamassa kuvastavat hyvin aseteollisuuden mieraalitarvetta.

Puistokadun keskustelu osoitti, että kriittisten mineraalien ympärillä käytävä keskustelu ei ole vain teollisuuden tai aktivismin asia – vaan eäänlainen yhteiskunnan peili. Se pakottaa kysymään, millaista tulevaisuutta rakennamme, millä materiaaleilla ja kenen ehdoilla. Ja ennen kaikkea: olemmeko valmiita kuuntelemaan myös niitä ääniä, jotka eivät mahdu hallinnollisiin kaavakkeisiin, mutta jotka kantavat siirtymän todellisia seurauksia.

Puistokatu 4 on Tiina ja Antti Herlinin säätiön sekä Maj ja Tor Nesslingin säätiön yhteishanke, joka tarjoaa työ- ja kohtaamispaikan ekologisen kestävyyden parissa työskenteleville tutkijoille, toimijoille ja järjestöille. Talossa järjestetään erilaisia tapahtumia, luentosarjoja ja keskusteluita, ja siellä on myös kaupunkilaisten käytössä avoin kirjasto sekä Ravintola Elm.

Talon käyttäjäkuntaan kuuluu monitieteinen tutkijayhteisö, taiteilijoita, liike-elämän edustajia, säätiöiden työntekijöitä sekä kansalaisjärjestöjen jäseniä — yhteensä yli 80 jäsentä yli 30 eri tieteenalalta. Puistokatu 4 on ekologisen kriisin ratkaisijoiden kotipesä ja aktiivinen ympäristöalan kohtaamispaikka Helsingissä.