Finanssikapitalismin vastustamisen vaikeus

Kapitalismi ajautui vakaviin vaikeuksiin finanssikriisin 2008 myötä. Syynä oli juurikin Leninin imperialismiteorioissaan muotoilema taipumus: ylikansallinen kapitalismi pyrkii kehittymään suuntaan, missä muodostuu finanssiharvainvalta ja missä pääoman vienti saa korostuneen merkityksen. Taustalla on ollut pitkällinen prosessi, jota Marx muotoilee voiton suhdeluvun alenevan tendenssin ajatuksella. Kun tuotantoprosessista syrjäytetään työtä ja investoidaan tuotantovälineisiin toiminnan (lue: pääoman kasvattamisen) tehostamiseksi, voittoja on entistä vaikeampi saada, koska arvonlisäys syntyy vain inhimillisestä työstä – ei pääoman koroista, valuutansiirroista tai teknologian kehittämisestä, kuten porvarillisessa taloustieteessä usein virheellisesti oletetaan.

Tästä ovat seurauksena massatyöttömyys, palkkakehityksen jäätyminen tai peräti alentuminen, työsuhteiden pirstaloituminen – yksilön näkökulmasta toimeentulon epävarmuuden lisääntyminen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yhteiskunnallisesti tämä on näkynyt muun muassa uusliberalistisen talouspolitiikan nousemisena sekä hyvinvointivaltion kannalta tuikitärkeän veropohjan kaventumisena. Kehitys on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ollut maapallon laajuista.

Viime vuosien aikana on noussut kautta poliittisen kentän esille oikeansuuntainen ajatus, että globaalien ongelmien taustalla on kapitalismi, ennen muuta sen finansialisoitunut muoto, jota voidaan myös uusliberalismiksi kutsua. Sitä vastustamaan on noussut joukko erilaisia poliittisia liikkeitä, taktiikoita ja strategioita, joilla ei tunne olevan mitään järkevää yhteistä nimittäjää.

Tilanteen sekavuus on omiaan aiheuttamaan myös vasemmistossa horjuntaa ja vaistonvaraisuutta sen suhteen, millaisia lyhyen ja pitemmän aikavälin tavoitteita asetetaan ja mitä keinoja näihin tavoitteisiin pääsemiseksi käytetään.

Esimerkiksi Euroopan unionin kontekstissa vaihtoehdot tuntuvat typistyvän joko Ranskan Macronin ja Saksan Merkelin edustamaan uusliberaaliin suuntaukseen (EU-euro-myönteinen linja) tai nationalistisen konservatismin suuntaukseen (EU-euro-kielteinen linja). Kumpikaan suuntaus ei haasta kansainvälistä finanssikapitalismia vaan päätyy tukemaan sitä joko suoraan tai epäsuorasti. Valtaosa Suomenkin poliittisista puolueista on valinnut jomman kumman suhtautumisen.

Radikaalin vasemmiston olisi löydettävä vaihtoehtoinen, kapitalismin vastainen tie, joka avaa kapitalismin kritiikin lisäksi sosialismin ja kommunismin näköaloja.

Radikaalin vasemmiston olisi löydettävä tässäkin vaihtoehtoinen, kapitalismin vastainen tie, joka avaa kapitalismin kritiikin lisäksi sosialismin ja kommunismin näköaloja. Se ei onnistu jumittumalla vain perinteisten poliittisten ja taloudellisten rakenteiden puitteisiin.

Suomessa tärkeä keskustelufoorumi on lokakuun Tiedonantaja-festivaali. Se kokoaa alan tutkijoita, yhteisöjä, artisteja ja kansalaisaktivisteja etsimään vaihtoehtoja muun muassa Euroopan tulevaisuudelle.

Viime kesänä otsikoihin nousi Iso-Britannian ero Euroopan unionista: Brexit. Samoihin aikoihin syntyi Euroopassa Lexit (Left Exit) –verkosto, joka hakee vasemmistolaista tapaa ulos EU:sta.

Lexit-verkoston mukaan demokraattiset oikeudet, hyvinvointivaltio ja julkinen sektori ovat EU:ssa vaarassa. Sen vuoksi Euroopan edistyksellisten voimien pitää esittää toimivia ja uskottavia vaihtoehtoja nykyiselle autoritaariselle ja uusliberaalille Euroopan yhdentymisprojektille. Vasemmistolainen ”exit” on työkalu, joka palauttaa demokratian.

Tiedonantaja-festivaalin vieraaksi saapuu norjalainen Lexit-verkoston jäsen Idar Helle. Helle toimii historiantutkijana Oslon yliopistossa. Hellen kanssa keskusteluun Euroopan vasemmiston tulevasta suunnasta osallistuvat myös muun muassa EU-politiikan tuntija, tutkija-toimittaja Antti Ronkainen sekä Demokraattisen sivistysliiton Sippo Kähmi.

Tiedonantaja-festivaalilla järjestettävässä työpajassa on tarkoitus myös käynnistää Lexit-verkoston toimintaa Suomessa.