Karjalan kuningas – hulluutemme historiikki

Heikki Turunen on kirjoittanut ehkä eroottisesti latautuneimman tai ainakin seksuaalisessa mielessä monipuolisimman romaaninsa. Karjalan kuninkaan kutkuttavimmat intiimit kohtaukset etenevät nimittäin kahden juopuneen hapuilevasta homokokeilusta upean rehevän eroottiseen, puutteessa pitkään eläneiden Impan ja Jelenan sänkykohtaukseen. Juuri he ovat myös tarinan vivahteikkaimmat keskushenkilöt.

Mutta mutta... puutteita löytyy maailmankirjallisuuden huipultakin, saati Karjalan kuninkaasta. Jos olisin ollut romaanin kustannustoimittaja, mihin minulla ei toki minkään valtakunnan pätevyyttä, olisin pistänyt Turusen kirjoittamaan ensimmäiset sata sivua uusiksi. Tai jättämään ainakin 50-60 sivua sikseen. Sen verran hapuileva on alku. Se on ikään kuin jo aikaisemmin kirjoitetun selitystä, varmistusta ja turhaa pohjustusta, jotta lukija ymmärtäisi henkilögallerian kaikki hulluuden sävyt. Vähemmälläkin ponjaa - ja joskus on parempi aloittaa asiasta tai keskeltä kuin kaukaa ja jo julkaistujen tekstien laitamilta. Toki Turunen on myös karjalan (suomalais)murre ja vitsi suussa syntynyt kummajainen, jonka kielipelejä ja koukeroita lukee huomattavan paljon mieluummin kuin Jari Tervon väkisin väännettyä vitsikkyyttä. Upeana lisänä kirjailija heittelee välillä sekaan myös viron- ja (aitoja) karjalankielisiä lauseita, joista jotkut on asiallisesti suomennettukin, sivujen alalaidassa. Tämä jos mikä lisää fiktion ”uskottavuutta” ja antaa odottaa millaista kieltä Turunen mahtaa käyttää suunnitteilla olevassa seuraavassa työssä, evakkoromaanissaan (?). 

Alitajunnan portit auki

Kun Karjalan kuningas on edennyt päälukuun ”Villin idän sexus”, siis yli parisataa sivua, Turunen päästää kaikki urut irti ja alitajuntansa portit auki. Tuloksena syntyy eräänlainen Henry Millerin sensuurin kouriin joutuneita kirjoja kaukaisesti muistuttava karjalaisversio, jota ei voi enää jättää kesken. Paiholan mielisairaala, jonne päähenkilö Impan veli Otto Ryynänen on kirjassa päätynyt, luo tragikoomisen varjon kaiken tapahtuvan ylle.

Oton vääriin käsiin joutuneet päiväkirjamerkinnät – työnimellä "Karjalan kuningas" – toimivat johdattelevana perustekstinä ja juonen kuljettajana. Mutta Simpauttajan notkeudella Turunen tuo tarinaan mukaan entisen vironvenäläisen valuuttatytön ja ikoneja maalaavaksi ortodoksiksi Karjalan korpikylässä ryhtyneen Jelenan. Tämä nävökäs, kookas, lanteikas ja tummakutrinen kaunotar on jostakin kumman syystä antautunut Viru-hotellityömaalla ahertavalle Manelle miehelään ja päätynyt kortteeraamaan evakkomaille. Jelena on kyläläisten silmätikku ja vähäisen uinuvan tapahtumattomuuden hämmentäjä, jonka pienintäkin liikettä ja vatsanseutua seurataan ikkunaverhojen takaa, josta supatellen pagistaan kyläkaupan ja baarin sisätiloissa ja kyläraitilla. Kun Imppa ja Jelena päätyvät eroottisen yön lemmenleikkiin, molemmat tavallaan jo valittuja puolisojaan pettämään, seuraukset ovat moninaiset.

Nykynäkökulmaa

Heikki Turunen on lisännyt Karjalan kuningas -fiktioon myös tarinan nykynäkökulman ”40 vuoden kuluttua”, joka sekin on taattua fiktiota. Kaikkea edellä kirjoittamaansa hän siinä nimittää ”hulluutemme historiikiksi”. Jälkikirjoituksesta saamme tietää, että taiteilijasielu Otto Ryynänen tekee lopullisen ratkaisunsa karattuaan Paiholasta. Turusen mukaan Karjalan kuningas, Simpauttajan (1973) jatko-osa sai alkunsa juuri Oton esikuvana olevan todellisen henkilön kohtalosta, josta hän kuuli vasta joku vuosi sitten.

Näinkin romaanit siis voivat syntyä tai saada alkunsa – muutenhan ne ovat sikoja, jotka syövät kaiken, edesmennyttä Matti Pulkkista vapaasti lainatakseni.

Turunen, Heikki. Karjalan kuningas. WSOY 2014, 331 sivua.