Loiskiehuntaa

Alkuperäinen kirjoittaja: (ES)

Huonoa ja epärehellistä asiaa ajaessa ei pärjää rehellisin keinoin. On turvauduttava vilppiin. Niin tekee Jukka Tarkkakin hyökkäyksessään Suomen turvallisuuspoliittista linjaa vastaan, heti Helsingin Sanomissa 30.1. julkaistun kirjoituksensa alussa.

Tarkka sanoo J. K. Paasikiven jankuttaneen tosiasioiden tunnustamisesta ja tarkoittaneen, että myös ja varsinkin ikävät tosiasiat on tunnustettava. ”Paasikiven ajan ikävä tosiasia oli se, että oli olemassa aatteellisesti ja sotilaallisesti laajenemishaluinen Neuvostoliitto. Reaalipolitiikka vaati kohtuullista ja välillä sitäkin suurempaa myöntyvyyttä.”

Tarkka väärentää Paasikiven ajatuksia. Paasikivi tarkoitti tosiasioiden tunnustamisella sitä, että Suomen suhde Venäjään on maallemme ainoa merkittävä ja pysyvä, geopoliittisesta asemastamme johtuva ja suhdanteista riippumaton turvallisuuspoliittinen kysymys. Kyse on suhteesta itäiseen naapuriin sen yhteiskuntajärjestelmästä ja nimestä riippumatta. Tarinat ”laajentumishaluisesta” Neuvostoliitosta ja ”myöntyvyydestä” ovat Tarkan omia.

Paasikiven mukaan itäisen suurvaltanaapurin intressit Suomen suunnalla ovat luonteeltaan strategisia ja puolustuksellisia. Naapurilla ei ole halua vallata Suomea sen itseisarvon takia tai ideologisista syistä. Suomi tulee sen kanssa toimeen kun se puolestaan noudattaa hyvän naapuruuden politiikkaa, pysyttäytyy suurvaltaselkkausten ulkopuolella eikä anna käyttää itseään naapuria vastaan.

Tarkan väärennös tekee Paasikiven opeista suhdannepolitiikkaa, ei ”reaalipolitiikkaa”. Ja tähän väärennökseen perustuu myös Tarkan hyökkäys Suomen turvallisuuspoliittista linjaa eli, kuten Tarkka sanoo, ”Halosen–Tuomiojan linjaa” vastaan. ”Nykyajan tavallinen tosiasia on se, että Euroopan unioni ja Nato ovat olemassa. Yhteistyö niiden kanssa on reaalipolitiikkaa. Mutta se ei ole reaalipolitiikkaa, että samalla höpötetään liittoutumattomuudesta”, Tarkka pauhaa.

Sen verran myönnytystä Tarkalle voidaan tehdä, että viime vuosina on hämärretty Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden uskottavuutta. Ratkaisu ongelmaan ei kuitenkaan ole Tarkan vaatima Suomen ryhtyminen kokonaan sähköjänikseksi EU:n liittoutuneiden maiden ja Naton edessä ja liittyminen Natoon, vaan kurssin selkeyttäminen liittoutumattomuuden pohjalta. Sopiva tilaisuus aloittaa olisi irtisanoutuminen EU:n taistelujoukkohankkeesta ja YK:n syrjäyttämisestä.

Nato on Yhdysvaltojen johtama ja ydinasein varustettu sotilasliitto. Naton doktriini on entistä globaalimpi ja hyökkäyshenkisempi. Nato muodostaa tukikohtaverkostoa Venäjän rajoille. Naton lukuisat jäsenmaat osallistuvat tälläkin hetkellä sotiin ja miehityksiin toisissa maissa. Ja Naton monet jäsenmaat ovat edelleen tosiasiallisesti siirtomaavaltoja.

Tarkan suosittelema Nato-jäsenyys merkitsisi Paasikiven opetusten vaihtamista viheliäiseen suhdannepolitiikkaan ja sekaantumista suurvaltaristiriitoihin, mitä todennäköisimmin myös sellaisiin, joissa Venäjä on toisena osapuolena.

Urho Kekkonen käytti vuonna 1962 ydinfysiikasta löytämäänsä sanaa loiskiehunta arvostellessaan Suomen ulkopoliittista linjaa vastaan kohdistettua arvostelua, jonka hän pelkäsi johtavan ”koko puolueettomuuspolitiikkamme epäonnistumiseen sen epäluulon ja epäluottamuksen vuoksi, minkä tuo loiskiehuminen aiheuttaa”.

Nyt loiskiehunta on paljon estottomampaa ja vaarallisempaa kuin vuonna 1962. Kansalaisten ja eri kansalaispiirien on aika nousta vastahyökkäykseen. Muuten tarkat, penttilät, jakobsonit ja lipposet

vievät meidät perikatoon.