Luokatonta luokkatutkimusta

Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi vuoden alussa verkossa luokkakoneen, jolla voi selvittää, mihin määritellyistä kuudesta yhteiskunnallisesta luokasta henkilö kuuluu: eliitti, asiantuntijat, kipuajat, duunarit, leipätyöläiset ja vähäosaiset.

Myönteistä on, että valtakunnan suurimmassa lehdessä ylipäätään puhutaan luokista. Vielä jokunen vuosi sitten povattiin luokkien kuolemaa, kaikkien keskiluokkaistumista ja vastakkain asettelujen ajan olevan ohi. Jo yli 50 vuotta sitten tunnettu amerikkalainen sosiologi Robert Nisbet väitti, että hyvinvoinnin kasvu, sosiaalipalvelujen paraneminen, koulutus ynnä muu kehitys lisäävät yhteiskuntien yhdenmukaistumista, minkä myötä yhteiskunnallisten jakojen ja erityisesti luokkien merkitys vähenee. Väite on tietysti täyttä puppua.

Hesarin ongelma on, että luokkakoneessa ei kyse ole varsinaisesti luokista vaan erilaisista sosiaalisista ryhmistä, kerrostumista ja niiden välisistä eroista. Luokkajaon kannalta oleellisin kysymys – kysymys omistamisesta ja etenkin suhde tuotantovälineisiin – on jätetty tyystin huomiotta.

Osittain tämän virheen takana on luokkakoneen laadinnassa käytetty menetelmä, mutta laajemmin kyse on yhteiskunnallisessa tutkimuksessa jo pitkään vallalla olleesta trendistä, jossa siltä on riisuttu järeimmät kritiikin aseet ja se on kesytetty valtaa pitävien pönkittäjäksi ja porvariluokan käsikassaraksi.

Luokkakoneen puuhamiehenä on Turun yliopiston sosiologian professori Jani Erola, joka on toimittanut muun muassa vuonna 2010 julkaistun Luokaton Suomi – Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa -teoksen.

Luokkakoneessa käytetty luokkajako perustuu Hesarin verkkosivuilla tehtyyn kyselyyn, jonka 40000 vastauksen perusteella on laadittu suomalaisia luokitteleva malli. Tällä tavalla muodostettu malli jättää huomiotta yhteiskunnassa ja eritoten omistuksessa piilevät valtarakenteet ja -suhteet, joiden esiin kaivamiseksi tarvittaisiin järeämpää analyysia.

Luokkien ja ylipäätään yhteiskunnan tuotantorakenteen tutkiminen joutui länsimaisessa sosiologiassa sivuraiteelle jo 1900-luvun puolessa välissä. Samalla suurten synteesien tekeminen tuli epämuodikkaaksi, ja sosiologia alkoi pirstaloitua lukuisiksi erityisaloiksi. Syntyi muun muassa muodin, taiteen, kulttuurin sosiologioita, jotka kaikki muodostivat omia, toisistaan poikkeavia tapoja ymmärtää sosiologian kohde.

Yhteiskunnallista tutkimusta epäpolitisoi osaltaan myös postmodernina tunnettu ajatteluvirtaus, mistä löytyy mainio analyysi esimerkiksi Jukka Heiskasen ja Vesa Oittisen kirjoittamasta ja DSL:n vuonna 1989 julkaisemasta kirjasta Ideologia, subjekti, humanismi. Marxilainen ajattelu ja porvarillinen ihmiskuva.

Lyhyesti sanottuna sosiologia pirstaloitui, epäpolitisoitui ja korvasi luokka-analyysin epämääräisellä sosiaalisten ryhmien tai kerrostumien tarkastelulla, joka pahimmillaan johti käsityksiin luokista jonkinlaisina subjektiivisen samaistumisen viiteryhminä.

Sosiologiassa korostuu tuotannon sijasta kulutus, samoin kuin valtavirran taloustieteessä. Sen sijaan, että analysoitaisiin sitä, miten kapitalismissa tuotantotapa muodostaa luokkia ja yhteiskunnallisia suhteita, tarkastellaan esimerkiksi sitä, miten yksilöt kuluttavat erilaisia kulttuurituotteita. Nykysosiologiassa vaikutusvaltaisia ovat esimerkiksi ranskalaisen Pierre Bourdieun teoriat habituksesta sekä harhaanjohtavat käsitteet ”sosiaalisesta” tai ”kulttuurisesta” pääomasta.

Luokkakäsityksen hämärtyminen yhteiskuntatieteissä on palvellut oikeiston hegemonian muodostumista, ja tätä osaltaan voimistaa myös Hesarin luokaton luokkakone. Valtaa pitävä kapitalisti kääntää tietysti mielellään akateemisen huomion rakenteellisista omistus- ja valtasuhteista yksilöihin ja heidän oletettuihin intresseihinsä. Yhteiskunta atomisoituu ja kaikkea voidaan lopulta tarkastella pelkästään yksilöiden välisenä kilpailuna. Tältä pohjalta muodostetaan myös poliittiset johtopäätökset.

Nyt jos koskaan tarvitaan paluuta marxilaiseen luokka-analyysiin, josta kotimaisena esimerkkinä on Raimo Blomin johtaman Luokkaprojekti-tutkimustiimin 30 vuotta sitten tuottama tutkimus Suomalaiset luokkakuvassa. Tämä tutkimus kaipaisi kipeästi päivitystä 2000-luvulle.

Marxilaisessa luokkatutkimuksessa keskiössä ovat tuotantovälineiden omistus, sen perusteella määrittyvät luokka-asemat sekä luokkataistelu, josta valtavirran ”luokkatutkimus” vaikenee tyystin. Olisi tärkeää pohtia esimerkiksi sitä, mikä oikeastaan on tuotantoväline jälkiteollisen ja digitalisoituvan tuotannon aikakaudella. Ja millaisia omistamisen muotoja voisi olla 2000-luvun sosialismissa.