Pasifismi vs. passiivisuus
Onko pasifismi aina hyvästä? Onko kosto aina väärin? Tanskalaiset elokuvantekijät ansaitsevat hatunnoston; he eivät juurikaan pelkää tarttua monimutkaisiin, moraalia pohdiskeleviin aiheisiin.
Ennen kaikkea tunnustusta on syytä antaa ohjaaja Susanne Bierille ja hänen vakiokäsikirjoittajalleen Andres Thomas Jensenille, jotka osaavat käsitellä filosofisia teemoja sivuuttamatta niiden sosiologisia ulottuvuuksia tai hahmojen sisäisiä ristiriitoja. Toisin sanoen kaksikko tietää, miten välttää älyllisen filmin vesittyminen tylsäksi, saarnaavaksi tai melodramaattiseksi muotopuoleksi. Heidän uusin projektinsa Kosto (Haevnen, Tanska, 2010) todistaa, ettei tarinaan tunteella syventyminen ja vahva myötäeläminen estä katsojaa käymästä samanaikaisesti kiihkeätä mutta silti älyllistä sisäistä keskustelua.
Christian (William Johnk Nielsen) ja Elias (Markus Rygaard) ovat kymmenvuotiaita luokkakavereita. Rotannaamaksi haukuttu Elias räpiköi jossain koulukiusaamisen ja vanhempiensa tuoreen eron välimaastossa. Äitinsä hiljattain syövälle menettänyt Christian taas ei enää luota asioiden järjestyvän pelkän hyvän tahdon tai sattuman kautta, vaan haluaa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Polkupyöränpumppu ja metsästysveitsi aseinaan Christian haastaa kiusaajat ja onnistuukin lopettamaan rääkkäyksen, mikä tekee Eliaksesta uskollisen ystävän, tai ainakin vannoutuneen ihailijan.
Christianin isä (Ulrich Thomsen) on kiireinen, mutta hyväsydäminen uraisä, jota poika kuitenkin syyttää avuttomuudesta estää äidin kuolema. Eliaksen isä Anton (Mikael Persbrandt) taas on rauhan asialla Afrikan pakolaisleiristä toiseen sukkuloiva superkirurgi, joka kohtelee kaikkia potilaitaan samanarvoisesti, olivatpa he sitten siviiliuhreja tai tappajia. Maailmanparantaja sortuu kuitenkin uskottomuuteen ja edessä on ero vaimo Mariannesta (Trine Dyrholm).
Etiikan enkelit, jotka näyttävät kaukaa katsottuina puhtoisilta siloposkilta, mutta kotirintamalla, lähemmällä tarkastelulla osoittautuvat kaksinaamaisiksi, rähjäisiksi lommoposkiksi, tuntuu olevan Bierin lempiaihe, jota jo vuoden 2006 After the Wedding käsitteli. Voiko olla hyvä isä, jos näyttää itse huonoa esimerkkiä?
Kun Anton saa automekaanikon nyrkin naamaansa poikien katsoessa vierestä ja sivistyneenä kaupunkilaismiehenä vain kävelee rauhallisesti pois tilanteesta, pojat pitävät sinänsä kypsää elettä heikkoutena ja kokevat velvollisuudekseen kostaa nöyryytys omakätisesti. Riittääkö siis, että tekee oikein, jos samalla lähettää muille väärän viestin?
Elokuvassa hurjiin mittasuhteisiin karkaavat seuraamukset tuntuvat kyseenalaistavan tämän toimintamallin ja heijastelevat laajemminkin nykypäivän globaaleja konflikteja. Uskollisuus vs. anteeksianto, kosto vs. välinpitämätön ‘kaikki käy’ -suvaitsevaisuus – lopussa mikrokosminen toiminta rinnastetaan makrokosmoksen tapahtumiin, eikä peilistä heijastuva kuva nykyihmisestä tai ihmiskunnasta ole kovin kaksinen.
Koston mahdollisia puutteita arvoitaessa on muistettava, kuinka kunnianhimoisesta yrityksestä on kyse. Tanskan visionäärit Bier ja Jensen tarjoavat elokuvaväelle vähintäänkin ajattelemisen aihetta – taas kerran.
RORY WINSTON & KATARINA ALANNE
TA-tähdet: * * * * 1/2
Piditkö lukemastasi? Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tilaa lehti!
