Perkele!

Legioonateatteri sijaitsee Tampereella, Nekalan kaupunginosan ulkokulmilla. Alueella näkyy jälkiä toimintansa lopettaneesta pienteollisuudesta. Teatterin tilat ovat vanhassa teollisuushallissa. Näyttämöllä on kaksi karheaa pylvästä. Uutuusnäytelmässä Perkele! sielukkaat pylväät ovat hyvässä käytössä. Toisen juuressa istuu nuori nainen (Saija Saarinen) ja puhuu omasta suhteestaan rehellisyyteen. Hän on sitä mieltä, että näytteleminen on helpompaa kuin omana itsenä oleminen. Mitä se oma itse sitten lieneekään? Toinen nuori nainen (Reetta Eerola) huomauttaa toisen pylvään luota, että ei työhönottohaastattelussa ole viisasta mennä sanomaan vaikka että minun stressinsietokykyni on huono. Perkele! kertoo yksittäisten ihmisten ja systeemin edustajien kohtaamisista, joissa molemminpuolinen epärehellisyys kuuluu asiaan.

Legioonateatterin Perkele! käsittelee rehellisyyttä, joten nykyisissä oloissa se on uuden aikakauden näytelmä, hyvästijättö menneelle.

Perkele! on monella tavalla ajankohtainen näytelmä. Brexitin kannattajat valehtelivat vuonna 2016 Britanniassa ja samana vuonna presidenttiehdokas Donald Trump puhui perättömiä Amerikassa. Näistä tapahtumista sai alkunsa uusi journalistinen käsite, ”totuuden jälkeinen aika”. Epärehellisyys oli tullut maailmaan, jossa oli tähän mennessä puhuttu yksinomaan totta! Ja koska totuuden jälkeistä aikaa eletään nyt, niin meidän on pakko päätellä, että myös ne, jotka ovat tähän mennessä puhuneet totta, siis asiantuntijajournalistit, elinkeinoelämän valtuutetut ja ei-populistiset oikeiston poliitikot, ovat nyt alkaneet valehdella. Elämme uuden aikakauden alkuhetkiä. Epärehellisyys on saapunut Suomeenkin! Legioonateatterin Perkele! käsittelee rehellisyyttä, joten nykyisissä oloissa se on uuden aikakauden näytelmä, hyvästijättö menneelle. Ja jos joku on niin kyyninen, että ei ota totuuden jälkeisen uuden ajan koittamista kaikilta osiltaan todesta, niin hän voi joka tapauksessa hauskuuttaa itseään niillä monilla nykyisiin aikoihin liittyvillä rehellisyyden ongelmilla, joita Perkele! ottaa esiin.

Timo Seppälän ohjaama ja yhdessä työryhmän kanssa kirjoittama näytelmä jatkaa Legioonateatterin sydämellisen ironista ja vapauttavan humoristista yhteiskunnallisen pohdinnan työpajaperinnettä. Perinteeseen kuuluu, että työttömistä nuorista kootaan kerran vuodessa harrastajaryhmä, jonka jäsenistä suurin osa astuu elämänsä ensimmäisen kerran näyttämölle. Heidän kanssaan tehdään uskomattoman hyvä esitys. ”Helvetin hyvä” sopisi tämän vuoden esityksen epiteetiksi, kun kerran Perkeleestä on puhe.

Missä rehellisyys on mahdollista?

Joskus systeemin ja ihmisen kohtaamiset ovat Perkeleessä! varsin pelkistettyjä. Kampaamoyrityksen toimitusjohtajana, siivoojana ja ainoana kampaajana toimii sama henkilö (Heidi Ahonen), joten hän joutuu pitämään yt-neuvottelut peilin kanssa. Usein kohtaamiset ovat kauheita. Yrityksensä menettänyt kampaaja perustaa inhimillisen vanhainkodin ja palkkaa sopivan määrän henkilökuntaa. Systeemi sanoo työntekijät irti ja robotisoi vanhusten käsittelyn. Heidät syötetään, pyyhitään, laulatetaan ja tapetaan koneellisesti. Kaikissa tapauksessa kohtaukset ovat jumalattoman hauskoja. Esimerkiksi vanhainkotikohtauksen lopussa orkesterin Jetro Sukkela jatkaa Heinillä härkien kaukalon -laulua soittamalla pelkällä kontrabassolla melodianpätkän, joka herättää kuulijan mielessä sanat ”rakkautta suurinta katsomaan”.

Miksi on niin, että vaikkapa tietyn Terrafame-poliitikon kasvot eivät voi olla näyttämättä naurettavilta?

Bändi luo tunnelmia taitavasti ja käy huomaavaista vuoropuhelua näyttelijöiden kanssa. Musiikki virittää näyttämölle huumorin heti esityksen ensi hetkinä. Myös pienehkölle valkokankaalle projisoidut mustavalkeat kuvat toimivat rytmintekijöinä. Muutamat välähdykset tuovat muistutuksia väärämielisestä kuolevaisuudesta kaiken hauskanpidon keskelle. Samalla ne sekoittavat hauskanpitoon pientä ihmettelyä. Miksi on niin, että vaikkapa tietyn Terrafame-poliitikon kasvot eivät voi olla näyttämättä naurettavilta?

Itsenäisyyspäivän alla ensi-iltansa saanut Perkele! hassuttelee väsymättä. Legioonateatteri ei puutu Suomen itsenäistymisen vaiheisiin, vaan esittää sen sijaan loisteliaan uustulkinnan Lallin (Niko Rytkönen) tarinasta. Piispa Henrik (Riku Rainevuo) ei esiinny matka-asussa, vaan matkustaa korkea hiippa päässään, eikä hänen ja Lallin vaimon (Minerva Vaara) suhteessa ole kyse vain puuron syömisestä. Nykyisessä ajassa lesbopari on vaikeuksissa heterokristillisen isän ja apen kanssa. Naispuolinen kokoomuskansanedustaja (Eerola) vokottelee rehellisyystutkija Tommi Kainulaista (Tommi Karjalainen), joka haluaisi pysyä uskollisena ukkomiehenä. Verottaja (Sakari Lähteinen) kertoo pullonkerääjälle (Saarinen), millaisessa vaarassa hyvinvointivaltion tulevaisuus on maassamme.

Elinkeinoelämä, hallinto, mainonta ja politiikka sekä näiden alueiden kanssa symbioosissa oleva journalismi muodostavat systeemin, jonka kieli on manipulatiivista. Kielen manipulatiivisuuden takia kaikki mitä tässä systeemissä sanotaan, on valheellista. Valheellinen pyrkimys tekee puheen valheelliseksi silloinkin, kun se sisältää paikkansa pitäviä faktoja. Legioonateatterin Perkele! sivuaa tuon tuostakin systeemi-ihmisen ja systeemin ulkopuolisen ihmisen suhteita. Ongelmana ei ole se, että systeemi valehtelee. Paljon vaikeampi on ymmärtää sitä, että me tiedämme, että systeemi valehtelee, mutta elämme, niin kuin emme tietäisi. Rehellisyys on mahdollista, kun irtaudumme rehellisyyttä esittävistä instituutioista ja leikimme vapaasti. Esimerkiksi teatteri on paikka, jossa saa tehdä niin.

Mistä kumous alkaa?

Seppälä sanoo käsiohjelmaan painetuissa ohjaajan sanoissa, että ”ei asioitten ja ilmiöitten ymmärtämisestä koskaan mitään haittaa ole, vaikkei niitä hyväksyisikään”. Tunnen olevani samaa mieltä hänen kanssaan, vaikkei minulla olekaan henkilökohtaista kokemusta Legioonateatterin uudessa esityksessä näkemieni ja kokemieni asioitten ja ilmiöitten ymmärtämisestä. Politiikan ja talouden asioista ja ilmiöistä minä nimittäin en ymmärrä yhtään mitään.

En ymmärrä millään, miten talouselämän puheiden valheellisuus voi olla niin itsestään selvää ja jatkua silti. En ymmärrä, miksi politiikan journalismi on maassamme niin huonoa kuin se on. Näitä asioita koskeva ymmärtämättömyyteni ei Legioonateatterin esityksessä vähentynyt. Se pikemminkin lisääntyi pikkuisen ja muutti muotoaan.

En ymmärrä millään, miten ensikertalaisista koottavat työpajat pystyvät tekemään niin hyviä, niin jumalaisen hyviä, esityksiä kuin ne tekevät.

Teatterin piirissä Legioonateatteri on ilmiö, jota minun on vaikea ymmärtää. En ymmärrä millään, miten ensikertalaisista koottavat työpajat pystyvät tekemään niin hyviä, niin jumalaisen hyviä, esityksiä kuin ne tekevät. Pääsen esittämään saman ihmettelyni säännöllisesti, sillä uusi työttömien nuorten työpaja kokoontuu vuoden välein. Monet ensikertalaiset oppivat muutamia ammattitekniikkojakin kiitettävästi hyvin lyhyessä ajassa. Tänä vuonna kuultiin erinomaista puheen artikulaatiota ja nähtiin viileään harkintaan perustuvaa hienovireistä ilmetyötä. Tekniikkaa tärkeämpää oli voima ja uskallus, yhteistyö ja yhteishenki sekä niistä syntyvä yhteys yleisöön.

Perkeleen! ensi-illassa vallitsi hieno onnistumisen tuntu. Näyttelijät huomasivat ilmiselvästi, että nyt me osaamme tämän hyvin ja olivat onnellisia onnistumisestaan. Onni tarttui katsojiin. Legioonateatteri hurmasi taas kerran yleisönsä. Katsojat nauroivat esityksen käänteissä sekunnin murto-osien tarkkuudella. Sellaisen tilanteen luomisesta jokainen propagandisti olisi kateellinen, mutta Legioona ei manipuloi. Perkele! tempaa kyllä mukaansa, mutta ei vie yhteisten totuuksien äärelle, vaan rentoon, ajattelua sallivaan tunnelmaan.

Rento ja ajattelevainen tunnelma sai minut ajattelemaan ensi-illan jälkeisenä aamuna omaa kirjoittajantyötäni. Kun ilahdun esityksestä, niin alan tietysti kehua sitä. Mutta innostunko joskus kehumaan sillä tavalla, että se ei enää ole rehellistä? Esimerkiksi se, että politiikan ja talouden asioita koskeva ymmärtämättömyyteni muutti Legioonateatterin esitystä katsoessani muotoaan, on aika paljon sanottu. Sanoinko niin vakavissani? Puhuinko totta?

Sotkamolaissyntyinen vaimoni sanoi aamulla, että Terrafame toimi esityksessä epärehellisyyden symbolina. Muistelin ja olin samaa mieltä. Maanmainioiden Terrafame-kasvojen väläyttäminen valkokankaalle toi osuvasti mielen, että elämme raakojen parasiittien paratiisissa. Lars Levi Laestadiusta ja näytelmän nimeä lainatakseni täällä tehdään ”Perkeleen töitä”. Mutta Perkele ei selitä, miksi ihmiset tekevät suurin ponnistuksin ja pahoilla mielin sellaista, josta on vahinkoa kaikille. Valheen hyväksymisen ja pahanteon kiihdyttämisen alkuperää koskevan ymmärtämättömyyteni muoto pysyy näyttämön, valkokankaan ja orkesterin erinomaisesta yhteistyöstä huolimatta muuttumattomana. Jotakin muuta muuttui.

Seppälä ottaa esiin karmeita asioita ja hirveitä ihmisiä, mutta käsittelee niitä ja heitä lempeästi ja hyväntuulisesti, etten sanoisi hyväntahtoisesti.

Seppälä ottaa esiin karmeita asioita ja hirveitä ihmisiä, mutta käsittelee niitä ja heitä lempeästi ja hyväntuulisesti, etten sanoisi hyväntahtoisesti. Ja tästä hyvästä tuulesta alkaa asioitten ja ilmiöitten ymmärtämisen ja ymmärtämättä jättämisen muotojen muutos tai pysyvyys ja niiden mukana kumouksen mahdollisuus. Luulen, että Seppälän tarkoittama ymmärtäminen ei kohdistu huonojen asioitten syihin, vaan siihen, miten niiden kanssa voisi elää. Suopea elämä valheellisten ilmiöitten kanssa ei johda pahojen asioitten hyväksymiseen. On päinvastoin niin, että asioiden muuttaminen on mahdotonta, jos jää jankkaamaan siihen pelon, valheen ja vihan ilmapiiriin, jota asiantuntijajournalismi, politiikka, talouselämä ja maamme muu parhaimmisto pitävät yllä. Jos aiotaan keksiä jotakin ihmisten oloja parantavaa, niin on luotava hyväntuulista mielialaa, jossa hyvän tekeminen on mahdollista. Minulle Legioonateatteri on paikka, jossa sellaista mieltä valmistetaan.

En liioittele, kun sanon, että Legioonateatteri muuttaa ymmärtämättömyyteni muotoa parempaan suuntaan. On rohkaisevaa nähdä kerran vuodessa, miten aina uudet nuoret ihmiset itsenäistyvät irti pahoista asioista ja pitävät rennosti hauskaa niiden rinnalla. Tämän vuotinen oppimisen ylistys oli jos mahdollista tavallistakin vaikuttavampi. Alkuna oli rock and roll, joka viritti reippaan mielen ja päästi huumorin voimat lavalle. Keskikohdassa karnevaali silmukoi Suomen nykyisen arki- ja juhlaelämän sumeilemattomiin kämmeniinsä. Lopussa oli syvällisesti sattuva kuoro-rap-esitys, joka päättyy sanoihin: ”ja vallankumous, se alkaa susta”. Ne olivat hyviä sanoja hyvän mielen teatterilta.

Legioonateatteri: Perkele! Tarinoita suomalaisesta rehellisyydestä. Käsikirjoitus: Työryhmä ja Timo Seppälä. Ohjaus: Timo Seppälä. Musiikki: Vaikka Mitä. Tuotanto: Mirva Niinivaara ja Legioonateatteri ry. Rooleissa: Tommi Karjalainen, Reetta Eerola, Josefiina Venesvirta, Niko Rytkönen, Aurora Pietiläinen, Senni Jantunen, Jenny Kolehmainen, Sakari Lähteinen, Saija Saarinen, Heidi Ahonen, Mikko Marttinen, Minerva Vaara, Riku Rainevuo, Jenni Ahlfors, Sakari Miettinen, Heidin Rauhanen, ja Venla Maijanen. Kantaesitys 2.12.2016 Legioonateatterissa. Kesto 1 tunti 30 minuuttia, ei väliaikaa.