Prinsessa puhkeaa kukkaan TTT:n musikaalina
Muutaman vuoden takainen Arto Halosen elokuva Prinsessa oli laatutyötä valkokankaallakin, mutta Tampereen Työväen Teatterin musikaali-versio nostaa Anna Lappalaisen elämäntarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Taitaapa olla upein sairauskertomus, minkä ikinä olen nähnyt ja kuullut.
Anna Lappalainen oli yli 50 vuotta potilaana Kellokosken mielisairaalassa, lisäksi Kivelän ja Nikkilän sairaaloissa, potien ja taitavasti ylläpitäen prinsessa-harhaa. Lääkäreiden manipuloinnilla ja kanssaihmisiään valloittaneella käytöksellään hän saavutti vertaansa vailla olevan aseman sairaaloissa ja niiden ulkopuolella. Tiettävästi Anna Lappalainen on ainoa mielisairaalapotilas maailmassa, jolle on pystytetty patsas.
Prinsessa ja hovineito vallan kahvassa
Näistä aineksista ohjaaja Arto Halonen ja Pirjo Toikka ovat tehneet käsikirjoituksen, jonka ovat musikaaliksi loihtineet säveltäjä Tuomas Kantelinen ja koreografi Reija Väre. Kun menin teatteriin, jupisin että miksi kaikki pitää vääntää musikaaliksi. Palatessani en jupissut, vaan olin kokemani lumoissa.
Prinsessa-musikaali soi, tanssii, säihkyy, järkyttää ja moniin tavoin koskettaa TTT:n suuren näyttämön tulkinnassa. Kantelisen sävellykset ja taiten valittu muu musiikki tukevat luontevasti näytelmää, nostavat sen elokuvaversiota korkeammalle.
TV:n Putouksesta tuttu Armi Toivanen on kuin luotu Prinsessan rooliin. Harhan pakettiin puristettu elämäntuska näyttäytyy milloin pidäteltynä, milloin ronskina tai hilpeänä käytöksenä. Tämän Toivanen tulkitsee sopivan vähäeleisesti, mutta ei kuitenkaan ilmaisuaan säästellen. Harhan on pidettävä itsensä aisoissa.
Ehkä tarinan tausta ja käsikirjoitus luovat sen tilanteen, että Toivanen Prinsessana jää paikoin ”hovineitonsa” Christina von Heyrothin varjoon. Eriikka Väliahde Christinan roolissa näyttelee, mutta vallankin laulaa niin upeasti, että hieman liioitellen sanoen kaikki muu jää rekvisiitaksi hänen säihkeensä ympärillä.
Mutta osaavat muutkin tässä musikaalissa. Itselleni erityisen merkittäviä olivat Jari Ahola juoppohulluna Saastamoisena ja Ilkka Koivula lääkäri Grotenfeltina. Saastamoinen tanssii ja laulaa demoniensa vietävänä katkeraan loppuun saakka, Grotenfeltin valkoisen takin sisässä tapahtuu hiljainen muutos. Prinsessa ja hovineito vauhdittavat miesten muutosta. Mika Honkanen rovasti Kurosena ripottelee taidokkaasti huumorin siemeniä hulluun menoon.
Myös psykiatrisen sairaanhoidon historiaa
Prinsessa ei ole vain Anna Lappalaisen, hänen potilastoveriensa ja hoitohenkilöstön tarina. Musikaali peilaa ansiokkaasti suomalaisen psykiatrisen sairaanhoidon historiaa 1930-luvun alusta yli viiden vuosikymmenen ajan. Aivan oikeutetusti pääpaino on 30-luvulla, jolloin ihan tosissaan ja hyvässä uskossa kokeiltiin muualta Euroopasta haettuja hoitomuotoja.
Vaikka insuliini- ja sähkösokkia, lobotomiaa ja malariahoitoa on aiheesta kritisoitu epäinhimillisinä hoitomuotoina, ovat keinot olleet vähissä ennen 1950-luvun largactilia ja muita käänteentekeviä psykofarmakoita. Ja onhan sähkösokki tullut uudelleen käyttöön pehmoversiona depression hoidossa.
30-luvun tilanne on käytetty hyväksi Prinsessassa, jossa vallankin lobotomiahoidon kuvaukset muodostavat merkittävän draamallisen kohtauksen, joka tiivistyy lääkärien väliseen vallankäytön mittelöön. Joissakin kohti psyko-mopo karkaa tekijöidensä käsistä, sillä psykiatrian kritiikki Saastamoisen laulamana ei tunnu oikein uskottavalta.
Mutta muuten laulut iskevät suoraan sieluun. Valtaosa teksteistä on Arto Halosen, mutta tekijäjoukossa ovat muiden muassa Paula Vesala ja Mariska. Lisäksi on käytetty vanhaa italialaista laulua, tuntemattomien tekijöiden tekstejä sekä Isä meidän-rukousta. Viime mainittu herää aivan uuteen eloon Kantelisen sävellyksenä.
Puheroolien ja laulujen lisäksi tanssi- ja kuorokohtaukset on toteutettu Prinsessassa tinkimättömällä taidolla ja tunteella. Ovien onnistunut käyttö lavastuksessa tukee mielensokkeloiden ja vallankäytön välisiä ja sisäisiä kytköksiä.
Musikaali antaa eväät arvojen pohdintaan
Prinsessan musiikilliset ansiot eivät ole yksin Kantelisen varassa, sillä Eeva Kontu, Tony Sikström, Jyri Numminen ja Ilona Heinonen musiikkidramaturgeina ja sovittajina ovat tehneet merkkiteon tämän musikaalin luojina. Koreografi Reija Väre apulaisohjaajana on ollut Arto Halosen vankka aisapari.
Teppo Järvisen lavastussuunnittelu ja Timo Alhasen valosuunnittelu luovat vaikuttavat mielisairaalamiljöön. Sitä täydentää Arto Halosen videosuunnittelu, jossa tekniikkaa käytetään hyvällä tavalla harkiten. Sairaalamiljöön lisäksi Prinsessan ja hovineidon Tukholman matkan lavastus onnistuu nappiin.
Prinsessan tarina johtaa miettimään yksilön ja yhteiskunnan vastuun ja vapauden rajoja, valintojen oikeutta ja vääryyttä, terveyden ja sairauden olemusta ja määritelmiä. Se antaa aiheen miettiä myös kunkin aikakauden totuuksia sekä niitä ehtoja, joiden rajoissa ihmiset kulloinkin toimivat. Tässä pohdinnassa ja sen tuottamassa moniulotteisessa teatterinautinnossa TTT:n musikaali on onnistunut täyden kympin arvoisesti.
Prinsessa. Tampereen Työväen Teatteri. Käsikirjoitus Pirjo Toikka ja Arto Halonen. Ohjaus Arto Halonen. Apulaisohjaus ja koreografia Reija Wäre. Musiikki Tuomas Kanteline. Rooleissa muun muassa Armi Toivanen, Ilkka Koivula, Eriikka Väliahde, Jari Ahola. Esityksiä 14.12. saakka.
Tekijä
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Kulttuuri
Kirjallisuuslajina dekkari on voimakas yhteiskunnallisen todellisuuden kommentoija, vaikka kirjallisuus on itsessään myös heijastuma tästä todellisuudesta, kuten kaikki kulutettava kulttuuri. Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Robert Tallyn mukaan USAn aloittaman terrorisminvastaisen sodan ja uusliberalismin hegemonisen aseman myötä kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki on yleisellä tasolla menettänyt hampaansa
Kesällä luetaan dekkareita. Historiallisesti dekkari- ja jännityskirjallisuus on omannut hyvin vasemmistolaisia ja kommunistisia sävyjä ja tästä ovat monet kirjailijat saaneet myös kärsiä.
Petteri Orpon johtama oikeistohallitus kohtelee kulttuurialaa todella kovalla kädellä. Minja Kosken mielestä hallituksen tekemät leikkaukset kulttuuriin ja muuallekin yhteiskuntaan aiheuttavat suurta surua. Koski löytää silti myös toivon pilkahduksia.