Tällainenko on ihminen?

Ruotsissa debatti vanhustenhoidon kurjasta tilasta ja vanhusten kaltoinkohtelusta oli viime vuoden lopun kuuma peruna. Niin sanotun Carema-skandaalin nimellä tunnetut paljastukset saivat alkunsa Svenska Dagbladet-lehden artikkelista marraskuun alussa. Kun vielä paljastui, että Careman jättivoitot päätyivät monimutkaisten omistusjärjestelyjen kautta veroparatiiseihin, oli vuosisadan hoivaskandaali valmis. Mutta lisää oli luvassa; maaliskuussa 2012 ilmestynyt Stefan Gurtin (s. 1955) dokumenttiromaani Så dödar vi en människa (toim. vapaa suom. Niinpä me tapamme ihmisen) toi vanhuskeskusteluun uusia sävyjä. Gurt oli pian vakiovieras kaikkialla mediassa.

Så dödar vi en människa on hämmentävä, loistavasti rakennettu omaelämäkerrallinen dokumenttiromaani isän ja pojan suhteesta sekä erilaisten kulttuurien kohtaamisesta suvun sisällä. Mutta ennen kaikkea kyse on dokumentista, jossa Stefan Gurt kertoo järisyttävällä voimalla siitä, miten hänen isänsä menehtyi ennen aikojaan ruotsalaisen vanhustenhuollon rattaissa. Tiettävästi kyse ei kuitenkaan tällä kertaa ollut Careman laitoksesta.

”Isä kuoli perjantaina”, aloittaa Gurt kirjansa. Stefan Gurtin isän tapaus noudattelee pitkälti samoja linjoja kuin Suomessakin on totuttu monissa hoivakodeissa ja laitoksissa näkemään. Kunnallisen kotihoidon henkilökunta halusi Gurtin isän pois kotoaan sellaiseen paikkaan, jossa saa hyvää hoitoa. He onnistuivat keplottelemaan Gurtin ja tämän isän nimet paperiin, jossa suostumus siirrolle dementiakotiin annettiin. Paikkaa odottaessa piti kuitenkin mennä väliaikaiseen hoitolaitokseen. Kaikkien kannalta olisi parempi näin, perustelivat ”vanhustenhuollon asiantuntijat”.

Stefan Gurt katuu kirjassaan isänsä siirtoa laitokseen, sillä se tiesi isälle lopun alkua. Gurt kysyy mitä hän olisi voinut tehdä toisin, kun kaikki ”asiantuntijat” olivat siirron kannalla. Hän syyttää isänsä pikaisesta laitoskuolemasta myös itseään, omia kiireitään ja sitä ettei kyennyt estämään lopun ajan tapahtumia. Millainen olento minä olen? kun annoin sen tapahtua, kysyy hän itseltään.

Gurtin isä vietti viimeisen aikansa lukittujen ovien takana dementiaosastolla. Ulkoilua pystyttiin laitoksen puolesta järjestämään tunti viikossa. Siinä missä vankilassa tarjottiin ulkoilua tunti päivässä, oli hoivalaitoksen kiintiö siis tunti viikossa.

Varsin pian Stefanin isälle aloitettiin vahvojen psyykenlääkkeiden annostelu, jonka myötä isä ajettiin alas niin, että puheesta ei enää tullut mitään sen paremmin kuin kävelystäkään. Isää ei enää kiinnostanut mikään. Laitoksessa riistettiin hänen oma tahtonsa. Ja miten nöyryyttävää olikaan, että ennen niin omatoimisen ja aktiivisen isän takapuoli pestiin laitoksessa painepesurilla. Lopulta Alzheimer-isä halusi protestoida vapautensa riistämistä lopettamalla syömisen. Kuolema seurasi nopeasti.

Katkeruus paistaa Stefan Gurtin tekstissä, kun hän muistelee miten henkilökunta valehteli isän huonon kunnon syyksi etenevän Alzheimerin. Hän arvasi kuitenkin isälle syötettävän outoja ”mömmöjä”. Isä nukahteli kesken keskustelun ja ruokailun. Kun Stefan pyysi nähtäväkseen isänsä lääkeluettelon, ei sitä haluttu näyttää. Vasta salaa otettu valokuva paljasti psyykenlääkkeiden käytön. (Oxikoden ja Citalopram)

Niin Ruotsissa kuin paikoitellen Suomessakin on vanhustenhuollossa käytetty muun muassa skitsofrenialääkkeitä Alzheimer-vanhuksille, vaikka näillä ei ole sen paremmin skitsofreniaa kuin kahdensuuntaista mielialahäiriötäkään. Niitä käytetäänkin ilmeisen heppoisin perustein vanhusten ”saattamiseksi laitoskuntoon” (so. kemiallinen lobotomia) ja sitomiseksi kemiallisesti. Niiden on epäilty myös lyhentävän vanhusten elinikää laitoksessa huomattavasti.

* * *

Stefan Gurt kirjoitti todistusvoimaisen teoksensa Henning Mankellin kirjailijaresidenssissä lähellä Svegiä. Kirjoitustyönsä ohessa hän luki Primo Levin teoksen Tällainenko on ihminen (suom. 1962). Siinä missä Levi kertoo juutalaisten holokaustista, vertaa Gurt rajusti näitä tapahtumia Ruotsiin ja vanhusten kohteluun. On olemassa joku ikäraja, jonka jälkeen ihmiselle ei lasketa täyttä ihmisarvoa ja häntä saa kohdella nöyryyttävästi. Siitä hetkestä vanhuksilla on vain osittainen ihmisarvo.

Levin teos oli yhtenä innoittajana Så dödar vi en människa-teoksen kirjoitustyössä. Niinpä Stefan Gurt kysyy; ”Kuvitelkaa mitä olisitte tehneet natsi-Saksassa? Olisitteko olleet niin suoraselkäisiä, että olisitte liittyneet vastarintaryhmään tai koettaneet kirjata holokaustin tapahtumia? Joku olisi saattanut hankkia kiväärin ja sitoa jalkaansa marssikengät. Mutta useimmat eivät olisi tehneet mitään”, pohtii hän.

Lopulta olisimme kumminkin kääntäneet päämme pois ja jatkaneet elämäämme ja sanoneet, ettemme olleet nähneet tai kuulleet mitään. Ei siis ole syytä vaatia hoivahenkilöstöltäkään reagointia, kun iltalääkkeitä jaetaan. Mutta kenen sitten on vastuu?

Stefan Gurt kirjoittaa käyneensä isäänsä katsomassa kolme kertaa. Näillä käynneillä hän näki vain kaksi muuta omaista vanhuksiaan katsomassa. Ihmiset ovat ilmeisesti lopulta huojentuneita, kun ovat saaneet vanhuksensa pois silmistään. Ammattitaitoinen henkilökunta huolehtinee siis lopusta.

Toinen Gurtia kirjoitustyössä innostanut romaani on ollut James JoycenOdysseus. Sen hänen edesmennyt isänsä antoi poikansa luettavaksi tämän oltua 9-vuotias. Stefan oivalsi vasta isänsä kuoleman kynnyksellä Odysseuksen sanoman. Kyseessä on romaani joka parhaiten kertoo demokratian perusajatuksesta, siitä että kaikki ihmiset ovat keskenään tasa-arvoisia.

Så dödar vi en människa-teoksessa on toki muutakin materiaalia kuin kertomus isän nöyryyttävistä viime hetkistä laitoksessa. Varsin vahvan roolin ottaa Stefanin kiinalainen anoppi De-Lan, joka puhkeaa itkuun nähdessään miten ruotsalainen yhteiskunta kohtelee vanhuksia. Hän osoittaa syyttävällä sormella myös perheiden roolia, sitä kuinka herkästi vanhukset hylätään ”hoivalaitoksiin” ventovieraiden käsiin. Kiinassa näin ei voisi tapahtua. Siellä vanhukset ovat ykkösasia; vanhuksilta kysellään monenlaisia ohjeita, ja niitä he mielellään antavat.

Gurtin mainio teos antaa myös oivaltavaa tietoa sairaudesta nimeltä Alzheimer. Oikeastaan kyse ei olekaan sairaudesta, vaan normaalista muutoksesta kun vanhennutaan. Aivot toimivat vain hiukan hitaammin, mutta vanhuksen lohkaisut saattavat olla erinomaisen teräviä ja oivaltavia. Alzheimer ei tarkoita sitä, etteikö vanhus voisi osallistua yhteiskunnan toimintaan! Viimeisimmät tutkimukset ovat osoittaneet, että hyvinkin vanhoilla ihmisillä aivosolut uudistuvat, jos vain on tarjolla virikkeellinen ympäristö ja mielekästä toimintaa. Diagnoosi Alzheimer on vain tekosyy, jolla yhteiskunta pääsee vanhuksistaan eroon!

Stefan Gurtille isän surullinen ja ennenaikainen kuolema laitoksessa oli järkytys; univaikeudet ja sydämen tykytys vaivasivat. Så dödar vi en människa on ollut Stefan Gurtille ulospääsy vahvasti puristaneesta surumielisyyden kehästä. Så dödar vi en människa on kunnianosoitus vanhuksillemme, meidän isillemme ja äideillemme, ihmisille jotka kuolevat meidän edestämme.

Kuka Stefan Gurt?

Tukholmassa asuva, Malmössa 1955 syntynyt Stefan Gurt on noussut kahdennellatoista teoksellaan ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin. Maaliskuussa 2012 ilmestynyt dokumenttiromaani Så dödar vi en människa (toim.suom. Näin tapamme ihmisen) on aloittanut Ruotsissa kiihkeän keskustelun vanhustenhuollon kehnosta tilasta. Gurt debytoi kirjailijana kumminkin jo 1979, jolloin häneltä ilmestyi romaani Sara.

Gurtin voi sanoa eläneen kuten kirjailijaksi aikovan tuleekin, hän on elämänsä aikana ennättänyt hankkia elantonsa kirjoittamisen lisäksi myös varastotyöntekijänä, kioskiapulaisena, opettajan sijaisena, yöportsarina, kirjallisuus- ja teatterikriitikkona sekä tehdastyöläisenä.

Hän on ennättänyt asua niin Britanniassa, Pariisissa, New Yorkissa, Hong Kongissa kuin Espanjassa ja Australiassakin. Ehkäpä eksoottisimman työkokemuksensa hän on kumminkin hankkinut tehdastyöläisenä Lähi-Idässä.

Stefan Gurt on aviossa New Yorkissa tapaamansa kiinalaissyntyisen, maailmankuulun taiteilijan Chun Lee Wang Gurtin kanssa. Silloin kun Stefan Gurt ei kirjoita romaania, hän opettaa kirjoittamista Öölannissa.