VIIKON KOLUMNI: Karnevalisoitua politiikkaa
Valkoisia ja punaisia osapuolia on viime aikoina yritetty tuoda väkisin lähemmäksi toisiaan: kotimainen elokuva tekee sen rakkausteeman kautta, muu media vertaamalla sodan uhrien lukumääriä ja dramatisoimalla tapahtumapaikkoja. Tampereella pyritään kuvakavalkadein tuottamaan muka yhteistä historiallista kokemusta ja rakentamaan siltaa osapuolten välille. Tämä on uutta sikäli, että tähän asti häviäjillä ja voittajilla on ollut omat tarinansa.
Jokaisella idealla on aikansa, tekijänsä ja vaikutuksensa. Sovitus korostaa armoa, tekojen armahtamista. Todellisuudessa teot muistetaan puolin ja toisin ja ne herättävät edelleen katkeruutta, puhumattakaan luokkasodan taustasta. Konflikteja on ollut ja niitä tulee olemaan tulevaisuudessakin, muuta on turha edes väittää. Menneen kanssa on elettävä ja nykyisiin ongelmiin on etsittävä poliittisia ratkaisuja lakaisematta niitä keinotekoisen sovun alle.
Sekin on politiikkaa, millaisin termein ja käsittein aihetta lähestyy, ja mitä halutaan nostaa menneestä esiin, minkä jättää pimentoon. Kieli on tässäkin kuin talo, jonka huoneet on valmiiksi kalustettu – ja kalusteiden järjestystä vartioi valikoitunut joukko yhteiskuntaelämän vaikuttajia.
Miksei sanota reilusti ja suoraan, että sovittamattomista ristiriidoista on kysymys ja, että Yhteiskuntarauhaa tässä rakennetaan nykyisyyden tarpeisiin. Missä on kaivattu yhteiskunnallinen analyysi, joka voisi toimia ymmärryksen perustana?
* * *
Tuomiokirkon freskosta lainattu figuuri Langennut enkeli symboloi sunnuntaisessa kavalkadissa jonkinlaista sivuraiteille suistumista. Tekojen psykologiaa korostava aikamme rakastaa näitä tarinoita, koska ihmisen pahuudella voidaan selittää lähes kaikki, jopa kapinoiva mieli. Tällaisessa analyysissä tunteet korvautuvat helposti tunteilulla.
Luokkasodan tapahtumat eivät jätä meitä rauhaan yhden tai kahdenkaan massatapahtuman jälkeen. Olkoonkin, että ne voivat tarjota osallistujille jonkinlaisen puhdistavan kokemuksen. Sovituksen vastakohta on viha, eikä sen syitä kannata vähätellä. Syitä pitäisi voida eritellä ja traagisia tapahtumia käsitellä avoimesti sellaisenaan. Tätä kuitenkin selvästi kierretään kiirehtämällä väkinäiseen sopuun.
Vuoden 1918 tapahtumat kertovat perustavanlaatuisista yhteiskunnallisista ristiriidoista. Jotain hyvin nyky-Suomeen sopivaa on, että menneisyyden tapahtumat karnevalisoidaan samalla kun suljetaan silmät tämän päivän eriarvoisuudelta ja oikeudettomuudelta.
IIRIS RUOHO
Kirjoittaja on tiedotusopin dosentti ja televisiotutkija Tampereen yliopistossa.
