Hongkongin sateenvarjoprotestit

Hongkongin niin sanotut demokratiaa vaatineet ”sateenvarjomielenosoitukset” ovat hiipumassa. Mielenosoitusten taustoja ja koostumusta on syytä eritellä tarkemmin. Kyse ei ole vain suuttumuksesta siihen, että Hongkongin seuraavien johtajavaalien ehdokasasettelu ei ole vapaata.

Hongkong on yksi maailman liberaaleimmista talouksista ja tärkeimmistä kansainvälisen talouden keskuksista. Vuodesta 1843 aluetta hallitsi Britannian siirtomaaimperiumi – välillä brutaaleinkin ottein. Manner-Kiinan vallankumouksen jälkeen 1949 Hongkongissa ei nähty merkittävää yhteiskunnallista kehitystä, huolimatta useista kapinoista ja kansannousuista.

Vuosina 1966-1967 Hongkongissa koettiin suuria lakkoja, mellakoita sekä hallintorakennuksia ja oikeistolaista mediaa vastaan kohdistettuja pommi-iskuja. Puolitoista vuotta kestäneiden levottomuuksien seurauksena tuhansia pidätettiin ja tuomittiin sekä useita kommunisteja karkotettiin Kiinan puolelle. Protestien vuoksi Hongkongissa alettiin myös kehittää jonkinasteista hyvinvointivaltiota ja sosiaaliturvaa. Aasian tiikerin talouskasvusta hyötyi myös kasvava työväen- ja keskiluokka.

Tilanne muuttui huonompaan vuosien 1997 ja 2007 talouskriisien myötä. Erityisesti koulutetut nuoret joutuivat Hongkongissa – kuten monin paikoin muutoinkin – taloudellisesti tiukkaan asemaan. Finanssikapitalismin kriisi vei työpaikkoja ja tulevaisuuden uskoa. Hongkongissa erityisesti asumiskustannukset kasvoivat merkittävästi. Asukkaista reilut 20 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella samalla kun miljoona dollaria tai enemmän vuodessa ansaitsevia on 8,5 prosenttia. Tuloerojen kasvu on ollut nopeaa.

Vuonna 2011 Hongkongissa noussut Occupy-valtausliike kumpusi samasta tyytymättömyydestä kuin vastaavat liikkeet Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tämän ”visiottoman sukupolven” protestit kohdistuivat Hongkongin keskustan rahavallan symboleja vastaan. Myös Hongkongin Occupy-liike koostui monista erilaisista poliittisista voimista, joiden oli vaikea päästä yhteisymmärrykseen protestien suunnasta ja tavoitteista.

Vuoden 1989 Tian an Menin aukion tapahtumien jälkeen Hongkongin niin sanottu demokratia-liike tai tarkemmin Kiinan kommunistisen puolueen ja Pekingin vallan vastainen liike on saanut kaksi päälinjaa. Toinen, niin sanottu pandemokraattinen liike, on omaksunut naiivin käsityksen länsimaisesta liberaalista ”demokratiasta” jonkinlaisena kaikki poliittiset ja taloudelliset ongelmat ratkaisevana lääkkeenä. Toisen linjan muodostavat oikeistolaiset ja nationalistiset voimat, jotka vastustavat paitsi Kiinan keskusvaltaa myös manner-Kiinan puolelta tulleita siirtotyöläisiä. Hongkongin nationalistit käyttävät usein rasistista kuvastoa ja argumentointia. Molemmat ovat olleet aktiivisesti mukana sateenvarjomielenosoituksissa ja pyrkivät sanelemaan, mitä mielenosoituksilla oikeastaan tavoitellaan.

Sateenvarjomielenosoituksissa on ollut vähintään yhtä paljon kyse sekä Hongkongin poliittisten voimien keskinäisestä välien selvittelystä että tyytymättömyydestä talouden kehitykseen kuin demokratian vaatimuksesta. Kiinan kommunistisen puolueen näkökulmasta tämä kertoo niistä haasteista, joita reilun miljardin ihmisen ja 56 kansallisuuden asuttaman maan hallitseminen tuo. Tuloerojen tasaaminen, työllisyyden parantaminen ja toivon herättäminen ovat avainasemassa maailman suurimman kansankunnan tulevaisuuden kannalta.