Beatles-ilmiö elää!

Mikä yhtye saa uusintajulkaisujen ilmestyttyä 13 albumia yhtä aikaa Suomen Top 40 -listalle? Mikä on yli 40 vuotta hajoamisensa jälkeen yhä maailman myydyin yhtye? Minkä ikivanhan rock-ilmiön löytävät aina uudet ja uudet sukupolvet? Vastaus on tietysti The Beatles.

Syitä tällaiseen menestykseen on vaikea summata yksiselitteisesti. Yksi osatekijä on kuitenkin varma: Beatles yhdistyy, ja tulee vielä kauan yhdistymään, 1960-lukulaiseen unelmaan paremmasta maailmasta. Niin kauan kuin unelmasta ei tule totta, Beatles-ilmiö elää.

Bändistä soolourille

Alkuaikoinaan Beatles ei ollut kovin aatteellinen bändi. Brittiläiseen yhteiskuntaan se kyllä vaikutti muutenkin kuin fani-ilmiönä ja menestyvänä vientituotteena, sillä bändin jäsenet tulivat työväenluokasta. Lisäksi Beatlesin musiikki yhdisti niin laajoja kuuntelijaryhmiä, että se antoi aavistuksen joukkovoimasta. Tämä ennakoi 1960-luvun lopun suuria hippikokoontumisia, kuten Woodstockin festivaalia, johon saapui puoli miljoonaa ihmistä; saman verran jäi matkalle leiriytymään, sillä tiet tapahtumapaikalle olivat tukossa! Woodstockia on sanottu myös todisteeksi siitä, että sosialismi toimii.

Itse Beatles ei esiintynyt Woodstockissa eikä muuallakaan vuoden 1966 jälkeen (lukuun ottamatta kuuluisaa konserttia Apple-yhtiön katolla), mutta innoitti koko hippisukupolvea rauhan ja rakkauden hymneillään – esimerkkinä All You Need Is Love. On myös mielenkiintoista, että John Lennon ja Paul McCartney kutsuivat yhtiönsä toimintafilosofiaa ”länsimaiseksi kommunismiksi”.

Yhtyeen hajottua 1970 kaikki jäsenet suuntautuivat soolourille. Paul McCartney aloitti uudestaan pienistä ympyröistä ja kokosi Wings-yhtyeen, jonka alkuperäinen tarkoitus oli esiintyä mm. yliopistojen opiskelijoille. Wings otti alkuaikoinaan kantaa mm. Britannian Irlannin-miehitystä vastaan, mutta muuttui sittemmin laadukkaaksi rockviihteeksi. 1980-luvulta alkaen McCartney on jatkanut soolouraansa ja myös aatteellisia kannanottoja esimerkiksi rauhan ja eläinsuojelun puolesta.

Ringo Starr on ylläpitänyt muusikoiden toverihenkeä, joka oli Beatles-aikana niin tärkeä olosuhdetekijä: kaveria ei jätetty. Rauha ja rakkaus ovat olleet tärkeitä Ringollekin. Kiintoisampi on George Harrisonin sooloura: hänen intialaiseen filosofiaan ja universaaliin välittämiseen suuntautunut elämäntyönsä teki hänestä henkistyneen maailmanparantajan arkkityypin. Tämän miellyttävänä vastapainona Harrison tuotti pari Monty Python -huumoriseurueen elokuvaa.

Poliittiselta kannalta avain-Beatle on kuitenkin John Lennon. Hän sai USA:n liittovaltion poliisin FBI:n jäljilleen kapinanlietsomislauluillaan kuten Working Class Hero ja Power to the People. Legendaarista Imagine-hymniä hän kutsui nimellä ”sokerikuorrutettu kommunistinen manifesti”.

Vaikka Lennonin kapina lauhtui vuoden 1972 jälkeisillä levyillä, hänet – ja hänen myötään koko Beatles – samastetaan yhä unelmaan maailmasta, jossa vallitsevat rauha, tasa-arvo ja rakkaus. Fidel Castron Kuubassa John Lennon korotettiin länsimaiseksi työväenluokan sankariksi, ja hänen mukaansa on muun muassa nimetty aukio Havannassa. Lennon on myös takuulla ainoa länsiartisti, jonka kunniaksi järjestettiin muistokonsertti edesmenneessä Neuvostoliitossa.

Elävien Beatlejen nykypuuhia

Syöpä vei George Harrisonin vuonna 2001 ja Mark David Chapmanin luoti John Lennonin jo 1980, mutta Paul McCartney ja Ringo Starr tekevät yhä musiikkia. Molemmilta ilmestyi uusi albumi helmikuun alussa. Kaiken lisäksi levyjen kansissa on sama värikoodi: valkea pohja, mustavalkoinen valokuva, artistin nimi mustalla ja levyn nimi punaisella. Lienevätkö herrat sopineet asiasta keskenään?

Paul McCartneyn hassusti nimetty Kisses on the Bottom (MPL/Hear Music/Universal 2012) on viihteellinen jazzlevy, paluu Beatlesia ja rock&rollia edeltävään aikaan. Epäilin Paulin jatkavan Beatles-ajan kevyitä tyylipastissejaan (Honey Pie, When I’m Sixty-Four), mutta albumi on tunnelmaltaan hillitympi, jopa vakavampi, joskin miellyttävä. Valtaosa materiaalista on covereita vanhoista standardeista, eivätkä Paulin omat kappaleet poikkea tyylistä hyvässä tai huonossa. Seuraavaksi Paul aikoo kuulemma tehdä vaihtoehtorockia, miltä odotan tuntuvasti enemmän kuin tältä kokeilulta.

Ringo Starrin kuivan asiallisesti otsikoitu Ringo 2012 (Roccabella/Universal 2012) sen sijaan on rocklevy. Omien kappaleiden ja coverien suhde on käänteinen Pauliin nähden; toisaalta kokeilusta ei juuri ole tietoa. Albumi olisi voitu julkaista lähes sellaisenaan 1970-luvulla, mikä on – ehkä yllättäen – sen valtti. Yhteistyökumppanitkin ovat vanhoja tuttuja, kuten Eaglesin Joe Walsh ja Eurythmics-mies Dave Stewart. Kokonaisuutena Ringosta jää tällä kertaa Paulia sympaattisempi kuva. ”This is an anthem of peace and love”, maailman kuuluisin rumpali laulaa avausraidalla vahvistaen tosiasian: tämä on yhä sitä musiikkia, jonka tahdissa voi kuvitella parannettavan maailmaa.