Urheilu ja kansainvälinen politiikka

Urheilun rooli kansainvälisessä politiikassa tuli erityisen kärkevästi esiin, kun neuvostourheilijat tulivat ensimmäistä kertaa kansainväliselle areenalle vuonna 1952 Helsingin olympialaisiin. Suomen kannalta kisat olivat tietysti merkittävä tapa nostaa maan omaa kansainvälistä profiilia – sekä samalla vahvistaa sillanrakentajan roolia idän ja lännen välillä ja mielikuvaa puolueettomuudesta. 

Maailmansodan jälkeistä poliittista kahtiajakoa kuvaa se, että nykyisen kaltaisen yhtenäisen olympiakylän tarjoaminen kaikkien urheilijoiden majoituspaikaksi oli mahdoton ajatus. Varsinainen kisakylä oli Käpylässä, mutta neuvostourheilijoiden ajateltiin lentävän päivittäin kisapaikalle Leningradista tai majoittuvan Porkkalan vuokra-alueelle. Lopulta kaikki sosialistiset maat majoittuivat Otaniemen teekkarikylään, jonka piti alun perin toimia naisten olympiakylänä. Ajan henkeen kuului myös se, ettei naisten ja miesten voitu ajatellakaan asuvan samassa kisakylässä. Otaniemeen majoittuivat kuitenkin kaikki sosialististen maiden urheilijat. He olivat edelläkävijöitä tässä suhteessa.

Neuvostoliittolaisilla oli näytön paikka. Kisat käynnistyivät neuvostonaisten kolmoisvoitolla kiekonheitossa ja mitalisade jatkui voimistelussa. Voimistelu olikin Neuvosto-Venäjällä ollut vallankumouksesta lähtien kovassa kurssissa. Tehtaissa ja kouluissa voimisteltiin osana päivätoimintaa ja Moskovan radio lähetti voimisteluaiheisia ohjelmia joka aamu. Neuvostourheilun juuret olivat valtiojohtoisessa liikuntakulttuurissa.

Jalkapallo-otteluita käytiin myös Tampereella. Sosialististen maiden rintamasta irronneen Titon Jugoslavian kohtaaminen oli Neuvostoliiton jalkapallojoukkueelle totinen paikka, sillä Moskovasta käskettiin jalkapalloilijoita yksiselitteisesti voittamaan jugoslaavit hinnalla millä hyvänsä.

Vuonna 1950 Neuvostoliitto ei ollut osallistunut MM-kisoihin Jugoslavian mukanaolon vuoksi, eikä Titon ”klikin” edessä sopinut menettää kasvojaan häviämällä. Epäilemättä myös toisella puolella ottelun poliittinen merkitys oli suuri. Paineita pelaajilla olisi riittänyt tarpeeksi ilman poliittista ulottuvuuttakin, sillä Jugoslavia oli yksi maailman parhaita jalkapallomaita, jonka maajoukkue vilisi tähtiä. Myös Neuvostoliitto oli kova ryhmä.

Jugoslavia hankkiutui jo ensimmäisellä puoliajalla tavoittamattoman tuntuiseen 4–0-johtoon. Viisitoista minuuttia ennen loppua Jugoslavia johti 5–1. Sitten nähtiin loppukiri, joka hakee vertaistaan jalkapallon historiassa. Neuvostoliitto nousi tasapeliin iskemällä neljästi – kaikki maalit tehtiin puskemalla. Saiko tappion pelko kenties joukkueen ylittämään osaamisensa? Piina ei kuitenkaan hellittänyt, sillä edessä oli uusintaottelu.

Ensimmäinen huikean jännittävä ottelu oli päättynyt tasapeliin Stalinin ”kannustussoiton” jälkeen. Neuvostoliiton joukkue hävisi uusintaottelun eikä saanut siitä kiitosta kotimaassa. "Jalkapalloilijoiden häviö aiheutti vakavaa vahinkoa neuvostourheilulle", kirjoitettiin määräyksessä, jolla syyllisiksi katsotuille pelaajille jaettiin kilpailukieltoja.

Koripallon loppuotteluun selviytyivät Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton joukkueet. Maat olivat kohdanneet jo aiemmin, jolloin Yhdysvallat voitti selvästi 86 - 58. Loppuotteluun joukkue lähtikin selvänä ennakkosuosikkina. Joukkueiden kohtaamisesta ei tullut nopeatyylistä vauhtiottelua, vaan latteaa katseltavaa. Neuvostoliiton taktiikkana oli hidastyylinen peli, jossa se pyrki pallon hallussapitoon tarkoin syötöin. Yhdysvaltojen joukkue yritti ensin pitää enemmän vauhtia yllä, mutta loppua kohti myös sen peliote muuttui varmisteluksi. Ottelu päättyi Yhdysvaltojen voittoon tuloksella 36 - 25.

Kosto seurasi parinkymmenen vuoden päästä Münchenin surullisen kuuluisissa olympialaisissa. Koripallofinaalissa kohtasivat jälleen ”kylmän sodan” pääpukarit Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Jenkit johtivat loppusekunnille saakka pisteellä ja voitto oli jo heidän taskussaan, mutta viimeisellä sekunnilla Ivan Belovin heitto upposi loppusignaalin soidessa sisään. Syntyi uskomaton sekasorto. Lopulta Neuvostoliitto tuomittiin voittajaksi yhdellä pisteellä.

Sitten oli olympiaboikottien vuoro. Ensin USA ja sen liittolaiset boikotoivat Moskovan kisoja ja Neuvostoliitto liittolaisineen puolestaan Los Angelesin olympialaisia. Urheilusta oli tullut suurvaltapolitiikan suora pelinappula.