Mitä sinä kysyisit pasifistilta?

Luen Liisa Louhelan uutta kirjaa Arnd Pekurisesta. Moni meistä varmaan ajattelee tänään suuria ja perustavaa laatua olevia isoja kysymyksiä. Jos nyt ei ihan aseistakieltäytyjän tapaan, niin rauhasta ja turvallisuudesta huolestuneen kuitenkin.

Louhela kirjoittaa niin, että aseistakieltäytyjä Pekurinen tuntuu istuvan vieressä. Pekurinen ei ole pelkkä historian hahmo, vaan Louhelan kirjassa ”Mies joka kantoi aurinkoa sylissään” (2026,Otava) rauhanmiehestä tulee keskustelukumppani, joka kuuntelee hiljaa ja kysyy sitten: Miksi te hyväksytte tämän? Kirja tekee näkyväksi sen, minkä olemme ehkä unohtaneet: rauhanrakentajat eivät synny helppoina aikoina. He syntyvät silloin, kun maailma on kaikkein vaarallisin. Jokaisella ajalla on ajattelijansa.

Jokaisella ajalla on myös johtajansa. Helmikuun lopussa Yhdysvallat ja Israel aloittivat laajamittaisen sotilasoperaation Irania vastaan. Voidaan varmaan puhua hyökkäyssodasta. Termihän on tuttu Venäjän toimista Ukrainassa. Yllätysilmaiskut 28.2.2026 iskivät yli 500 kohteeseen ja surmasivat myös Iranin ylimmän johtajan Ali Khamenein. Maaliskuun puolivälissä iskut jatkuvat yli 200 kohteen päivävauhdilla. Iran vastaa Operation True Promise IV:llä sadoilla ohjuksilla Israeliin, Yhdysvaltain tukikohtiin ja Persianlahden maihin. Hormuzinsalmi on suljettu ja öljyn hinta on noussut 40 prosenttia.

En tykkää tästä yhtään. Sodasta on tullut aikamme taustakohina, joka tunkeutuu kaikkeen.

Samaan aikaan Suomessa käydään keskustelua, joka tuntuu irvokkaalta suhteessa maailman tulipaloon. Orpo–Purran hallitus valmistelee lakimuutosta, joka poistaisi ydinaseiden sijoittamisen ja kauttakulun kiellot. Tietokirjailija ja ICAN-aktivisti Kati Juva muistutti eduskuntatalon portailla 13.3., että ”Euroopan rauhaa ei rakenneta ydinaseilla vaan niiden rajoittamisella”, sanoo Juva. Hänen mukaansa nykyhetki on synkempi kuin 1980‑luvun massaliikkeiden aika: aserajoitussopimukset ovat rauenneet ja ydinasevaltiot modernisoivat arsenaalejaan.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Johannes Yrttiaho näkee Suomen ajautuneen yhä syvemmälle Yhdysvaltojen sotilaalliseen strategiaan. ”F‑35‑hankinta, Nato‑jäsenyys ja DCA‑sopimus eivät ole lisänneet Suomen turvallisuutta, vaan heikentäneet sitä”, sanoo Yrttiaho (14.3.2026). Hän pitää hallituksen kompromissiehdotuksia – ydinasekiellon rajaamista vain rauhan aikaan – savuverhona. ”Ilma on nyt sakeana ehdotuksia, jotka ovat silkkaa hämäystä”, sanoo Yrttiaho (14.3.2026).

Yrttiahon vaihtoehto on selkeä: diplomatia, hyvät suhteet joka suuntaan ja ydinaseeton Pohjola.

Mutta politiikan kylmyyden keskellä taide tekee jotakin, mitä turvallisuuspoliittinen retoriikka ei kykene tekemään: se palauttaa ihmisyyden näkyviin. Varjoteatteritaiteilija Elviira Davidow sanoo, että taiteilijoiden tehtävä on ”olla tilanteiden tulkkeja. Lukea vaikeaa ja sanallistaa tilanteen ydin”, sanoo Davidow (16.3.2026). Taiteilija puhuu pelosta, joka ei ole abstrakti vaan konkreettinen: ”Jos meillä olisi tällaisia ydinaseita Suomen alueella… me oltaisiin varmaan maailman yksi ykkösydinasemaalitauluista”, sanoo Davidow (16.3.2026).

Davidow lainaa Tommy Tabermannia: ”Kuinka paljon rohkeutta uskalletaan tänään jättää käyttämättä”, sanoo Davidow (16.3.2026). Ajatus tuo hyvin esiin ajallemme olennaisen moraalisen kysymyksen. Elviiran mukaan rohkeus ei ole sotilaallista kovuutta vaan kykyä sanoa ei eskalaatiolle. Rauhantaiteilijan vertaus pysäyttää: ”Koulussa opetetaan, että jos joku lyö sua, huonoin asia mitä voi tehdä on lyödä takaisin. Miksi me sitten aikuisten maailmassa toimitaan täsmälleen päinvastoin?”, sanoo Davidow (16.3.2026).

Eduskuntatalon portailla rauhanliikkeen mielenosoituksessa varjoteatteri, Merikukka Kiviharjun hymni ja rauhankyyhkyjen uudet tulkinnat loivat tilan, jossa ihmiset hengittivät yhdessä. Se oli muistutus siitä, että rauhankulttuuri ei ole kadonnut, vaikka poliittinen eliitti asettaa kaikki pallot samaan militaristiseen koriin.

Kun suljen Louhelan kirjan, tuntuu kuin Pekurinen katsoisi tätä aikaa suoraan silmiin. Hän ei kysy, miksi maailma on tällainen. Hän kysyy, miksi me hyväksymme sen.

Iranin sota näyttää, mihin ydinaseisiin nojaava turvallisuuslogiikka johtaa: kaaokseen, siviilien kuolemaan, ympäristötuhoon. Suomessa käytävä keskustelu ydinasekiellon purkamisesta näyttää, miten nopeasti periaatteet voidaan unohtaa.

Mutta mielenosoitusten kylmässä tuulessa, varjoteatterin liikkeessä ja Davidowin sanoissa on jotakin, joka ei taivu. Se on sama voima, joka sai Pekurisen kieltäytymään aseista ja 1980‑luvun liikkeet pakottamaan suurvallat neuvottelupöytään.

Se voima on ihmisyys.

Ja se on ainoa voima, joka voi vielä pysäyttää tämän ajan ydinviiman.

---