Suomen militarisoitumisen kaari – puolustusministeri ja rauhanaktivistit katsovat samaa maailmaa ja näkevät eri todellisuudet

Suomi on kolmen Nato-vuoden jälkeen tilanteessa, jossa turvallisuuspolitiikan suuntaa määrittävät kaksi vastakkaista kertomusta. Toisessa puolustusministeri Antti Häkkänen kuvaa liittokunnan tuomaa vakautta, strategista selkeyttä ja ”jämäkkää kivijalkaa”. Toisessa Pand – taiteilijat rauhan puolesta -järjestö varoittaa ydinasepolitiikan muutoksista, militarisaation kiihtymisestä ja demokratian kaventumisesta.

Kysymys ei ole vain kahdesta eri näkemyksestä, vaan kahdesta eri tavasta hahmottaa maailmaa. Toinen rakentuu sotilaallisen varautumisen logiikalle, toinen rauhanomaisen yhteiskunnan pitkäjänteiselle kulttuurille. Saattaa olla, että näiden kahden väliin jää suomalainen yhteiskunta – työväenluokka, kulttuuritoimijat, arjen ihmiset – jotka joutuvat elämään päätösten seurausten kanssa.

Häkkäsen Nato-Suomi: turvallisuutta liittokunnan ehdoilla

Puolustusministeriön kolumnissa (4.4.) Häkkänen linjaa Suomen Nato-jäsenyyden kolme ensimmäistä vuotta menestystarinaksi. Hän aloittaa toteamalla, että Suomi liittyi Natoon ”maksimoidaksemme Suomen ja suomalaisten turvallisuuden ja saadaksemme mahdollisimman suuren pidäkkeen sotilaallisille toimille Suomea vastaan.”

Häkkäsen mukaan Nato-jäsenyys ei ollut päätepiste, vaan alku:

”Työ liittokunnasta saatavan turvallisuushyödyn maksimoimiseksi ei kuitenkaan loppunut siihen, kun Suomesta tuli liittokunnan jäsen. Monella tapaa tuo työ silloin vasta alkoi”, sanoo puolustusministeri Antti Häkkänen kolumnissaan (4.4.).

Kesällä 2023 Häkkänen asetti tavoitteeksi ”saada suurin mahdollinen hyöty liittolaisuudesta Suomen puolustukselle ja turvallisuudelle.”

Ministeri korostaa Suomen aktiivista roolia: ”Suomi tunnetaan maana, joka ottaa puolustuksensa vakavasti. On tärkeää, että olemme uskaltaneet tuoda Suomen puolustuspoliittiset näkemykset rohkeasti, mutta perustellusti esiin.”

Norfolkin alaisuuteen – ja ”maailmanennätys” kolmessa vuodessa

Häkkänen pitää merkittävänä saavutuksena siirtymistä Norfolkin yhteisoperaatiojohtoportaan alaisuuteen: ”Siirtymisen myötä Naton pohjoisen alueen komento- ja johtamisrakenne on yhtenäinen, mikä vahvistaa alueemme ja sen myötä koko Naton pelotetta ja puolustusta.”

Ministeri kuvaa Suomen Nato-rakenteiden perustamista poikkeukselliseksi: ”MC LCC -maavoimajohtoportaan, FLF Finlandin ja johtamisjärjestelmäyksikön perustaminen kolmen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana lienee jonkinlainen maailmanennätys, tai ainakin Nato-ennätys.”

Puolustusmenot, ydinpelote ja TKI – Suomi liittokunnan ytimessä

Häkkänen nostaa esiin Euroopan puolustusmenojen kasvun: ”Viime vuonna liittokunnassa päättämämme uusi 5 %:n puolustusmenotavoite… oli tärkeä päätös tällä tiellä.”

Samalla Suomi osallistuu ydinpelotteen suunnitteluun: ”Olemme ottaneet osaa ydinpelotteen taakanjakoon.”

Ministeri korostaa myös DIANA-ohjelmaa ja testikeskuksia, jotka Suomi on asettanut liittokunnan käyttöön.

Lopuksi Häkkänen viittaa kolumnissaan sodan ajan sukupolvien perintöön: ”Sodan ajan sukupolvet tapaavat sanoa, että ’ei koskaan enää yksin’.” Suomi on Häkkäsen mukaan rakentanut ”jämäkän kivijalan”, jonka varaan turvallisuutta voidaan nyt kehittää.

Pandin rauhanlinja: ydinaseettomuus, demokratia ja kulttuurinen jatkuvuus

Samaan aikaan Pand – taiteilijat rauhan puolesta -järjestö näkee Suomen kulkevan vaaralliseen suuntaan. Rauhanjärjestön lausuntoa ydinenergialain muutoksesta voisi kuvailla  jyrkäksi  ja huolestuneeksi.

Sen mukaan nykyinen laki on selkeä: ”Suomen ydinenergialaki kieltää yksiselitteisesti ydinräjähteiden maahantuonnin, valmistamisen, hallussapidon ja räjäyttämisen Suomessa. Ydinaseita ei siis saa tuoda Suomeen eikä pitää täällä hallussa”, sanotaan Pandin lausunnossa  (2.4.2026).

Pandin mukaan Orpo–Purran hallituksen esitys murentaa vuosikymmenten rauhanomaisen kulttuurin: ”Ydinenergialain ja rikoslain muuttaminen hallituksen esittämällä tavalla vetäisi pohjan pois suomalaisten vuosikymmeniä rakentamalta rauhanomaiselta kulttuurilta.”

Pandilaiset muistuttavat, että suomalaiset eivät halua jännitteiden kasvattamista: ”Valtaosa suomalaisista ei myöskään toivo suuren itänaapurin ärsyttämistä tässä historian vaiheessa…”

DCA-sopimuksen lupaukset ja ”petkuttaminen”

Pandin mukaan politiikka toimii vastoin aiempia lupauksiaan: ”Nyt Petteri Orpon hallitus, haluaa muuttaa lainsäädäntöä näin pian. Se on ihmisten petkuttamista mitä suuremmissa määrin.”

Pandin mukaan ydinaseiden salliminen olisi vaarallista: ”Ajattelemme, että ydinaseiden salliminen myös rauhan aikana Suomen maaperällä ei lisää maamme turvallisuutta.”

Rauhanjärjestö varoittaa strategisesta epävarmuudesta: ”Se, että Venäjä ei tietäisi varmuudella, onko Suomessa ydinaseita, lisäisi sodan syttymisen vaaraa.”

Pandin mukaan Suomen tulisi valita toinen tie: ”Haluamme, että ydinasepelotteen rakentamisen sijaan Suomi toimisi ydinaseriisunnan edelläkävijänä ja pyrkisi lisäämään dialogia…”

Pandin mukaan ydinasepolitiikan muutos vaatii laajaa keskustelua: ”Jos sitä lähdetään muuttamaan, muutosta täytyy edeltää vakava ja syvällinen keskustelu…”

Kaksi maailmaa, kaksi logiikkaa – ja yksi militarisoituva Suomi

Häkkäsen ajattelu rakentuu sotilaallisen varautumisen logiikalle: vahvempi liittokunta, suuremmat puolustusmenot, syvempi integraatio. Pandin visio rakentuu rauhanomaisen kulttuurin ja demokraattisen prosessin logiikalle: avoimuus, keskustelu, ydinaseettomuus.

Tuskin mistään näkökulmasta militarisaatio olisi neutraali prosessi. Se on osa valtiollisen vallan ja systeemin liittoa, jossa turvallisuus määritellään yhä enemmän sotilaallisilla termeillä. Tämä keskittää päätöksentekoa ja siirtää resursseja pois hyvinvoinnista – pois työväenluokan arjesta.

Kun Häkkänen puhuu ”jämäkästä kivijalasta”, Pand puhuu siitä, mitä kivijalan päälle rakennetaan – ja kuka maksaa laskun.

Suomen militarisoituminen ei ole vain tekninen tai hallinnollinen prosessi. Se on kulttuurinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen valinta. Häkkäsen ja Pandin aloitteet osoittavat, että Suomessa käydään nyt kamppailua siitä, millainen tulevaisuus nähdään mahdollisena.

Toinen tie rakentaa turvaa aseiden kautta ja vastaa Venäjän luomaan pelkoon. Toinen rakentaa turvaa dialogin, kulttuurin sekä ydinaseriisunnan kautta ja vastaa toivoon paremmasta maailmasta.

---