Terävöitymisen tarve
Yhteiskunnallinen terävöityminen näkyy nyt suomalaisilla kaduilla ihan kuin tätä aikaa olisi kuvaamassa itse Eisenstein: lastenvaunut liukuvat Mannerheimintiellä, hoitajat marssivat kylttien kanssa. Sosiaalialan työntekijät ja itse perussuomalaiset ministerit huutavat, etteivät jaksa enää.
Onko arjen näkymätön työ tullut näkyväksi tavalla, jota poliittinen eliittikään ei voi enää ohittaa? “Ilman arjen näkymätöntä työtä mikään talous ei toimisi päivääkään”, kirjoittaa Suomen kommunistisen puolueen sote-ryhmän jäsen ja vanhempainvapaalla oleva Tiedonantajan päätoimittaja Petra Packelén . Juuri tämän työn päälle, josta Packalén kirjoittaa helmikuun Tiedonantajassa, Orpo–Purran hallitus kohdistaa leikkauksensa.
Samaan aikaan valtion menokehys painottuu asevarusteluun. “Valtion tämän vuoden budjetissa sotilasmenot ovat 6,5 miljardia euroa”, kirjoittaa Yrjö Hakanen. ”Yhden F‑35‑hävittäjän hinnalla voisi rakentaa kodit 100 000 ihmiselle tai palkata 15 000 sairaanhoitajaa.” Jos aikamme todellisuuden kuvaan asettaa rinnalle lapsiperheköyhyyden, hoivatyön uupumisen ja hyvinvointialueiden kriisin, kuva muuttuu groteskiksi – irvikuvaksi. Kuka päätti, että halutaan rakentaa kovaa maailmaa?
Kuin täsmäiskuna, tähän kokonaisuuteen osuu Perussuomalaisten sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuson äkillinen ero. “Työ on ollut todella raskasta ja olemme joutuneet tekemään vaikeita päätöksiä turvataksemme suomalaisille tärkeät palvelut”, sanoo ministeri medioille. Mutta mitä ovat nämä “turvatut palvelut”? Juusohan on ollut vauhdittamassa sosiaalisektorin leikkausia, yksityistämistä ja taakan siirtämistä köyhille suomalaisille perheille.
Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin kuvasi hetkeä, jolloin sorretut kieltäytyivät nielemästä järjestelmän väkivaltaa Elokuvan matruusi sanoo ”Liha on mätää. Emme syö tätä” ja siitä käynnistyi kapina. Elokuvassa tämä oli hetki, jossa tietoisuus terävöityi, ja yksilön kokema epäoikeudenmukaisuus muuttui kollektiiviseksi voimaksi. Sama logiikka näkyy nyt suomalaisessa yhteiskunnassa: mielenosoitusten voima syntyy siitä, että ihmiset tunnistavat yhteisen kokemuksen ja yhteisen vastustajan. Elämmekö nyt luokkatietoisuuden konkreettista terävää hetkeä?
On selvää, että tarvitsemme suunnanmuutoksen, joka ei perustu hävittäjiin, panssarilaivoihin eikä pelon politiikkaan.
Pelkkä kritiikki tai oikea terävä hetki tuskin on tarpeeksi tai riittävää. Helmikuun lehdessä Mark Waller kuvaa Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen Punaista Karavaania. Siinä on inspiraatioksi kaikille, jotka järjestävät poliittista työtä ja toimintaa. Etelä-Afrikassa aktivistit eivät vain vastusta, mutta myös rakentavat: teitä, viljelyksiä ja siipikarjatiloja. He vahvistavat omavaraisuutta ja nuorison toimijuutta. Onko tämä sitä käytännöllistä radikaalia politiikkaa, jossa analyysi ja toiminta kulkevat rinnakkain?
Suomessa sama liike on vasta orastamassa. Sosiaalialan lakot, hoivaajien protestit, rauhanliikkeen ääni ja yhteisöjen oma toiminta muodostavat uuden montaasin, jossa ihmiset eivät enää suostu olemaan taustakuvia hallituksen panssarilaivan edessä. He ovat itse kuva, itse liike, itse historia.
On selvää, että tarvitsemme suunnanmuutoksen, joka ei perustu hävittäjiin, panssarilaivoihin eikä pelon politiikkaan. Turvallisuus syntyy yhteisvastuusta, hoivasta, koulutuksesta, toimeentulosta ja rauhasta. Lisäksi tarvitsemme poliittista mielikuvitusta, joka kuuntelee sosiaalialan työntekijöitä, lapsiperheitä, rauhanliikettä ja kaikkia niitä, jotka puhuvat toisenlaisesta maailmasta.
Panssarilaiva Potemkin ei vain kuvannut vallankumousta – se oli osa sitä. Sama pätee tämän päivän mielenosoituksiin. Tämänkin lehden kannessa näkyvät ihmiset ovat osa muutosta, joka tapahtuu nyt eri puolilla maata ja maailmaa.
Kysymys kuuluu: kuinka joukkovoimaisesti pystymme olemaan osa muutosta, joka lopettaa ihmisen ja luonnon riiston ja kääntää panssarilaivan kurssin?
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!