Ruotsi siirtyi vaaleissa oikealle

Ruotsin oppositio voitti 13. syyskuuta pidetyt parlamenttivaalit äärimmäisen niukasti. Tuloksesta paljastuu että, maan poliittinen kenttä on siirtynyt merkittävästi oikealle.

Vaalien jälkeisenä päivänä matkustin Ställbergs gruvaan, Bergslagenissa sijaitsevalle vanhalle kaivokselle, joka on muutettu kulttuurikeskukseksi. Ruotsissa oli ollut kasvavaa jännitystä tämänvuotisten vaalien alla, ja junassa katselin yhä uudelleen vaalitilastoja. Se oli tuhoon tuomittu yritys ymmärtää, mitä oli tapahtunut, ja valmistautumista siihen, että uuden hallituksen muodostaminen tulee todennäköisesti olemaan pitkä ja monimutkainen prosessi.

Ilmassa viipyi epäuskoa ja ahdistusta. Miten oli mahdollista, etteivät oppositiopuolueet voittaneet selvemmin oikeistohallituksen epäonnistumisista huolimatta? Miten vaaleista tuli jälleen näin tasaiset, vaikka maahanmuuttopolitiikasta ja karkotuksista käyty julkinen keskustelu muuttui vaalien alla? Miten oli mahdollista, ettei sosiaalidemokraattinen puolue onnistunut kääntämään yleistä mielipidettä puolelleen sen enempää kuin juuri ja juuri hauraan paikkaenemmistön verran, vaikka sekä nykyistä pääministeriä Ulf Kristerssonia että hänen hallitustaan tukevaa äärioikeistolaista ruotsidemokraattien puoluetta olivat ympäröineet lukuisat skandaalit? Kristerssonin kohdalla esimerkkinä voidaan mainita Fållökna-säätiöön liittyvä kohu, ruotsidemokraattien kohdalla puolestaan valelaskut ja epäilyttävät liiketoimet.

Jokaiset vaalit ovat tietenkin omanlaisensa, ja aivan liian usein kuulemme painokkaita julistuksia siitä, kuinka jokin tapahtuma tai tietyt vaalit ovat historialliset ja käänteentekevät. Tämä on osa nykyajan politiikalle ominaista spektaakkelin retoriikkaa.

Ilmassa viipyi epäuskoa ja ahdistusta.

Neljä vuotta poliittista suunnanmuutosta

Näillä vaaleilla on kuitenkin todella ollut historiallista painoarvoa. Viimeisten neljän vuoden aikana Ruotsissa ei ole vain jatkettu aiempien vuosikymmenten uusliberalistista ja kapitalistista politiikkaa – jota sekä sosiaalidemokraatit että oikeistopuolueet ovat muovanneet ja toteuttaneet – vaan Ruotsin politiikka on ajelehtinut fasistien vesille.

Koulutusjärjestelmän yksityistäminen on itsessään selkein esimerkki pyrkimyksestä purkaa aiemmin vakaita hyvinvointivaltion instituutioita ja antaa markkinavoimille vapaat kädet. Rangaistusjärjestelmään ja maahanmuuttopolitiikkaan tehdyt muutokset puolestaan ovat järkyttäviä esimerkkejä uudemmasta nationalistisesta kehityksestä.

Nostan esille muutamia muutoksia. Karkotusten määrä on kasvanut dramaattisesti, ja säilöönottoyksiköille on annettu lisää resursseja, tiloja ja rajoittavia toimivaltuuksia. Hallituskauden ensimmäisinä vuosina niin sanottujen kiintiöpakolaisten, eli YK pakolaisjärjestö UNHCR uudelleensijoittamisohjelmien kautta Ruotsiin saapuvien ihmisten, määrä pudotettiin 900 henkilöön vuodessa. Vuoden 2026 kiintiö on tällä hetkellä pyöreä nolla.

Pyrkimys ankaroittaa rangaistuksia on täyttänyt Ruotsin vankilat, minkä seurauksena hallitus on solminut Viron kanssa sopimuksen ruotsalaisten vankien lähettämisestä ulkomaille. Ruotsin ilmastopoliittisista tavoitteista luopuminen on merkinnyt neljää menetettyä vuotta kaikenlaisen vihreän siirtymän kannalta.

Natoon liittymistä on seurannut Yhdysvaltojen kanssa solmittu puolustusyhteistyösopimus (DCA), joka antaa Yhdysvaltain asevoimille täyden pääsyn seitsemääntoista ruotsalaiseen sotilastukikohtaan. Israelin hallituksen varaukseton tukeminen Gazassa tapahtuvan kansanmurhan aikana on kulkenut käsi kädessä Ruotsin mielenosoitusoikeuden rajoittamisen kanssa. Koulutus- ja kulttuurilaitosten rahoitusleikkauksia on kiristetty entisestään, ja niin edelleen.

Varsinaisten poliittisten päätösten lisäksi merkitystä on sillä, miten oikeistohallitus on toteuttanut politiikkaansa. Se on ohittanut tavanomaisia menettelyjä, sivuuttanut asiantuntija- ja neuvoa-antavia viranomaisia, käyttänyt kärjistävää retoriikkaa poliittisten vastustajien ahtaalle ajamiseksi sekä poikennut vakiintuneista parlamentaarisista käytännöistä.

Ehkä räikein esimerkki siitä, ettei Ruotsin politiikan oikeistolaistuminen ole rajoittunut oikeistopuolueisiin, vaan se on raahannut koko julkista keskustelua fasistiseen suuntaan, on kuitenkin kysymys lasten vangitsemisesta.

Sosiaalidemokraattinen puolue vastusti hallituksen esitystä, jonka mukaan jo 13-vuotiaita voitaisiin tuomita vankeuteen. Tämä oli merkittävä isku lakihankkeelle, jonka valmisteluun maltillinen kokoomus oli käyttänyt huomattavasti poliittista energiaa. Sosiaalidemokraatit kuitenkin vastasivat tähän esittämällä ikärajaksi 14 vuotta. Vasemmisto on selvästi puun ja kuoren välissä.
Ehkä juuri tässä on yksinkertainen vastaus siihen, miksi oppositio ei menestynyt paremmin. Se ei tarjonnut vaihtoehtoa.

Tämä synkkä kuva – ja se tosiasia, että tämän vaalikauden jälkeen Ruotsissa on ollut 24 vuoden ajan parlamentin oikeistoenemmistö talous-, hyvinvointi- ja kansalaisyhteiskuntapolitiikan kysymyksistä käsin tulkittuna – on kenties Ruotsin parlamenttivaalien selkein viesti. Ruotsin sosialistisilla voimilla on tehtävänään paljon työtä.

Niukka voitto – mutta ei siirtymää vasemmalle

Laajemman analyysin lisäksi tiedämme nyt vuoden 2026 vaaleista seuraavaa:

Sosiaalidemokraattinen puolue sai vain 28,02 prosenttia äänistä. Tämä oli sen huonoin vaalitulos sen jälkeen, kun yleinen äänioikeus otettiin käyttöön sata vuotta sitten.
Vasemmistopuolue on ainoa puolue, jonka voidaan katsoa onnistuneen vaaleissa. Sen kannatus kasvoi 1,66 prosenttiyksikköä ja nousi 8,4 prosenttiin.

Äärioikeistolainen ruotsidemokraattien puolue, jonka juuret ovat 1990-luvun uusnatsiliikkeessä, kärsi historiansa ensimmäisen tappion parlamenttivaaleissa. Sen kannatus laski 3,05 prosenttiyksikköä ja jäi 17,48 prosenttiin. Kuntatasolla puolue menetti kannatustaan 285 kunnassa kaikkiaan 290:stä.

Vasemmiston ja oikeiston blokkien välinen ero on pieni. Oikeistoblokkiin kuuluvat maltillinen kokoomus, liberaalit, kristillisdemokraatit ja ruotsidemokraatit. Toisella puolella ovat sosiaalidemokraatit, vasemmistopuolue, vihreät ja keskustapuolue. Edellisissä vaaleissa blokkien välinen ero oli valtakunnallisesti 46 296 ääntä. Tämänhetkisten tietojen mukaan ero on nyt 50 359 ääntä.

Mitä tästä voidaan päätellä?

Ensinnäkin sosiaalidemokraattinen puolue epäonnistui. Pyrkiessään luomaan jonkinlaista laimeampaa, eri aineksista kokoon kursittua versiota brittiläisestä Blue Labour -suuntauksesta ja Mette Frederiksenin johtamien rasistista politiikkaa harjoittavien Tanskan sosiaalidemokraattien linjasta puolue onnistui muutamassa kuukaudessa hukkaamaan opposition kymmenen prosenttiyksikön etumatkan.

Sosiaalidemokraattinen puolue on kääntänyt päälaelleen suorastaan kuvottavalla tavalla pääministeri Olof Palmen toukokuussa 1964 pitämän kuuluisan puheen, jossa korostettiin muutoksen tahtomisen välttämättömyyttä ja tahdonvoiman merkitystä politiikassa.

Koko vaalikampanjansa ajan puolue on jättänyt kertomatta politiikastaan, vältellyt kaikkia ristiriitoja ja mahdollisesti ”vahingollisia” aiheita sekä pyrkinyt sen sijaan asemoitumaan mahdollisimman pitkälle poliittiseen keskustaan valmistellakseen pohjaa keskustahakuiselle hallitukselle.

Niinpä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa parlamentaarisen enemmistön muodostamiseen ei ole ilmeistä hallituskoalitiota. Sosiaalidemokraattien, keskustapuolueen, vasemmistopuolueen ja vihreiden – tai kaikkien niiden – on tehtävä kivuliaita myönnytyksiä.

Toiseksi keskustapuolue, joka on ollut oikeistohallituksen oppositiossa jo muutaman vuoden ajan, onnistui houkuttelemaan eniten äänestäjiä ”toiselta puolelta”. Myös vihreät ja vasemmistopuolue onnistuivat tässä, mutta pienemmässä määrin. Keskustapuolue sai erityisesti liberaalien entisiä äänestäjiä puolelleen, mikä oli seurausta liberaalien lähentymisestä äärioikeistolaisiin ruotsidemokraatteihin.

Tästä näkökulmasta sosiaalidemokraattien oikealle kallistunutta vaalikampanjaa ja lähentymistä oikeistolaisen keskustapuolueen kanssa voidaan pitää strategiana, jossa puolue tietoisesti hyväksyi äänien menettämisen vasemmistopuolueelle varmistaakseen, että riittävä määrä äänestäjiä siirtyisi oikeistoblokista opposition puolelle.

Sosiaalidemokraatit julkaisivat jopa mainoksia, joissa kysyttiin esimerkiksi: ”Pidätkö voitontavoittelusta, mutta et voittoja tavoittelevista yksityiskouluyrityksistä?” tai ”Ajatteletko porvarillisesti, mutta vastustat hyvinvoinnista leikkaamista?”

Tätä tulkintaa mutkistaa kuitenkin se, ettei oikealle siirtyminen ollut menestys sosiaalidemokraateille eikä oppositioblokille kokonaisuudessaan. Korkeintaan keskustapuolue hyötyi siitä.
Sosiologi Johan Alfonsson on huomauttanut, että ajatus valkoisen työväenluokan houkuttelemisesta sosiaalidemokraattien kannattajiksi lupaamalla ankarampia rangaistuksia ja tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa on osoittautunut virheelliseksi. Siitä on seurannut vain entistäkin avoimemmin rasistista retoriikkaa julkisessa keskustelussa.

Tästä päästään kolmanteen kysymykseen: valkoisen ylivallan ideologiaan.

Useat oikeistopoliitikot ja kommentaattorit ovat paheksuneet sitä, että suurkaupunkien sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevilla alueilla – siis alueilla, joilla asuu paljon maahanmuuttajataustaisia ihmisiä – äänestysaktiivisuus nousi edellisiin vaaleihin verrattuna.

Asia, jota pitäisi pitää demokratian voittona, on kuvattu muslimien soluttautumiseksi tai vasemmiston onnistuneeksi juoneksi ”tuoda maahan vaalikarjaa”.

Eräs maltillisen kokoomuksen edustaja kommentoi sosialidemokraattien ja vasemmistopuolueen suurta kannatusta tietyillä Malmön alueilla sanomalla, että tulos ”olisi saanut Saddam Husseinin kateelliseksi”.

Tällainen nationalistinen ja rasistinen retoriikka leviää nopeasti. Esimerkiksi hollantilainen äärioikeistolainen kommentaattori Eva Vlaardingerbroek totesi Ruotsin vaaleista, että ”paluumuutto on ainoa keino” pysäyttää vasemmistolaiset puolueet.

Keskustavasemmistolainen koalitio – sosiaalidemokraatit, vasemmistopuolue, keskustapuolue ja vihreät – voitti vaalit, mutta seuraukset Ruotsin poliittiselle kentälle jäävät nähtäväksi.
Neljänneksi, näin tasaisissa vaaleissa kaikki ratkeaa pienimmissä eroissa.

Kolme prosenttia nuorista, 18–30-vuotiaista miehistä äänesti puolueita, jotka eivät onnistuneet pääsemään parlamenttiin. Koska nuoret miehet – erityisesti ne, joilla ei ole perhesiteitä muihin maihin – suosivat äärioikeistoa, ei ole kohtuutonta ajatella, että oikeistohallitus menetti useita kymmeniä tuhansia ääniä etnonationalistisille ja rasistisille puolueille, kuten Vaihtoehto Ruotsille -puolueelle ja populistiselle Örebron puolueelle. Jälkimmäinen on eräänlainen paikallinen, karikatyyrimäinen versio Saksan Sahra Wagenknechtin puolueesta, johon on sekoitettu annos sovinismia ja innostavaa retoriikkaa.

Alustavien tietojen perusteella tämä ei kuitenkaan ole tärkein syy ruotsidemokraattien viime sunnuntaina kärsimään tappioon. Sen sijaan näyttää siltä, että ne ensikertalaiset, joita puolue onnistui houkuttelemaan edellisissä vaaleissa, jättivät tällä kertaa kokonaan äänestämättä.

Muutoksen ensiaskel

Näyttää siis siltä, että äänestysaktiivisuuden muuttuminen eri väestöryhmien välillä ratkaisi vaalituloksen.

Olen nähnyt monien tovereiden vetoavan äänestämisen puolesta. Heidän joukossaan on ollut sekä parlamentaarista demokratiaa ideologisista syistä vastustavia että niitä, jotka hyväksyvät sen, mutta ovat pettyneet tarjolla oleviin vaihtoehtoihin, eivätkä siksi ole kokeneet äänestämistä mielekkääksi.

Esimerkiksi ruotsalais-iranilainen runoilija Athena Farrokhzad kirjoitti juuri ennen vaaleja seuraavan lyhyen tekstin:

”Äitini soitti juuri ja sanoi, ettei saa nukuttua, koska hän pelkää heräävänsä maassa, jossa Jimmie Åkesson [ruotsidemokraattien puheenjohtaja] on oikeusministeri.

Hän haluaa minun kirjoittavan, että kaikkien on äänestettävä – jotta pääsemme eroon fasisteista ja heitä tukevista puolueista, kun vielä on aikaa pelastaa demokratiamme.

“Äiti”, sanoin, “kukaan tilini seuraajista ei ole oikeistolainen.”

Hän vastasi, että etkö silti voisi kirjoittaa jotain

.
Tasapainoilen kahden ajatuksen välillä. Yhtäältä muistan, mitä sanoimme vuonna 2010: sinä päivänä, kun ruotsidemokraatit saavat ministerinpaikkoja, me pakkaamme laukkumme.

Toisaalta minusta tuntuu, että tämän parlamentaarisen teatterin tarkoituksena on peittää näkyvistä se tosiasia, että vaihtoehtoina ovat luokkayhteiskunta tai täsmälleen sama luokkayhteiskunta.

Yhteiskunta, joka voi milloin tahansa muuttua fasistiseksi riippumatta siitä, tuotetaanko yksityistetyissä hyvinvointipalveluissa voittoa vai ei.

Ruotsissa nykyään harjoitettava sortopolitiikka tekee meistä yhden Euroopan äärioikeistolaisimmista maista. Sosiaalidemokraattinen puolue on aktiivisesti muovannut tätä kehitystä yhteistyössä muiden oikeistopuolueiden kanssa.

Näihin lasken myös vasemmistopuolueen, joka on edellisten vaalien jälkeen hyväksynyt nationalismin ja sotakapitalismin maailmankuvan.

Elämme aikaa, jolloin kaikki poliittiset puolueet yrittävät kilpailla siitä, kuka on uskottavin ja vastuullisin vaihtoehto nykyisen järjestelmän säilyttämiseksi. Ainoat, joilla on rohkeutta esittää radikaaleja visioita, ovat fasistit.

Siksi en usko, että muutos tulee parlamentaarisen demokratian kautta.

Demokratian todellinen puolustus löytyy yhteiskunnallisista liikkeistä, esimerkiksi Palestiinan solidaarisuusliikkeestä.

Tässä luokkayhteiskunnassa ihmisten oikeuksien toteutuminen riippuu yhteiskunnallisten liikkeiden ja hallitsevien luokkien välisestä voimasuhteesta.

Kaikki demokraattiset uudistukset, äänioikeudesta uskonnonvapauteen, ovat vain valtion ja pääoman tekemiä myönnytyksiä – myönnytyksiä, jotka on tehty joukkojen kapinoinnin pelossa.

Edistyksellinen politiikka ei ala yrityksestä muuttaa järjestelmää, joka on vuosikymmenten ajan suojellut kansallisvaltion ja pääoman etuja. Se alkaa ihmisten järjestäytymisestä.

Se alkaa siitä, että ihmiset vaativat toisenlaista yhteiskuntajärjestystä – esittävät vaatimuksia, joihin järjestelmän on vastattava.

Kaiken tämän sanottuani: tehkää niin kuin äitini sanoo ja äänestäkää.

Ellette itsenne vuoksi, niin ainakin siksi, että kaikki Ruotsin maahanmuuttajat, työläiset, muslimit, kommunistit, queer-ihmiset ja pikkurikolliset (kyllä, hekin) saisivat hetken hengähtää.”

Se, että nämä vaalit olivat todella kohtalokkaat osalle Ruotsin yhteiskuntaa, sai riittävän monet ihmiset liikkeelle.

Jopa ne, jotka olisivat mieluummin jättäneet äänestämättä, ja ne, jotka uskovat radikaalin muutoksen olevan ainoa mahdollinen tie eteenpäin – tapahtuipa se vallankumouksellisin keinoin tai ei – äänestivät päästäkseen eroon konservatiivien, liberaalien ja äärioikeistopuolueiden muodostamasta fasistisesta koalitiosta.
Ja ehkä juuri tämä on paras yhteenveto näistä vaaleista.

Joillekin – Palestiinaa tukeville, nykyisen maahanmuuttopolitiikan henkilökohtaisesti koskettamille ja tämän päivän rasististen voimien kaltoin kohtelemille – nämä olivat tärkeät, jopa olemassaolon kannalta ratkaisevat vaalit. Ja ensimmäinen askel kohti jotakin parempaa.

Erik Lindman Mata on kirjailija, toimittaja ja kääntäjä. Hän työskentelee sihteerinä Tukholmassa sijaitsevassa marxilaisen yhteiskuntatutkimuksen keskuksessa (Centre for Marxist Social Studies, CMS).

Artikkeli on julkaistu Trannsform!europen blogissa transform-network.net/blog englanniksi nimellä ”After the Election: Sweden’s Shift to the Right”. Sen on tekoälyavusteisesti englannista suomentanut Tiina Sandberg.

---

Kommentti Ruotsin vaaleihin

Ruotsin vaalit saattoivat hyvin näyttää sen, miten Suomen eduskuntavaaleissa käy keväällä. Vaikka tyytymättömyys nykyiseen hallitukseen saattaa edelleen kasvaa, ei se ole mikään takuu siitä, etteikö luvassa voisi olla vielä surkeampaa rämpimistä.

Toistaiseksi Suomen demarit ovat edenneet hyvinkin samaan suuntaan kuin Ruotsissa. En pidä mitenkään mahdottomana, etteikö sielläkin lähdettäisi tekemään ”järkeviä kompromisseja” tulevan hallitusyhteistyön toivossa. Demarit ovat lähentyneet äärioikeistoa ja myötäilleet politiikassaan vaatimusta tiukemmasta ”tosiasiat tunnustavasta” maahanmuuttopolitiikasta. Tähän ei ole tulossa muutosta.

Aivan kuten Ruotsissa nähtiin, syntyy myös vasemmiston uusi kannatus Suomessa parhaillaan ennen kaikkea poliittisen siirtymän kautta. Kun demarit oikeistolaistuvat ja tunkevat keskustan ja persujen tontille, jää puolueen vasen laita kodittomaksi ja alkaa tähyillä kohti Koskelan tähden alustaa.

Ongelma on se, ettei myöskään vasemmistoliitto tarjoa mitään uutta. Poliittisen realismin tauti on iskenyt myös siihen. Parasta mihin pystytään, on nykyisen järjestelmän puitteissa toimiminen. Hyvinvointivaltion säilyttäminen ja toimeentulon kysymykset ovat tietenkin keskeisiä ihmisten hyvinvoinnille, enkä vastusta ollenkaan ajatusta leikkauksien perumisesta, mutta innostavaa poliittista liikettä ei niiden varaan rakenneta.

Tarvitaan jotain muuta. Se, joka sen löytää, voittaa tämän pelin ja vasemmistoliiton kannattaisi hitto soikoon olla se, joka saapuu perille ensimmäisenä. Koko potti voi meilläkin edelleen helposti keikahtaa perussuomalaisten syliin.

Oma arvioni on, että innostavat näköalat löytyvät järjestelmän kyseenalaistamisesta, mutta kestää vielä vuosia ennen kuin tilanne kypsyy niin, että suuri massa alkaa liikkua siihen suuntaan. Sen liikuttaminen pitäisi kuitenkin aloittaa nyt, jotta sillä on aikaa kiihtyä. Se lähtee liikkeelle paitsi Athena Farrokhzadin veikkaamien liikkeiden kautta, etenkin kulttuuriväen ja taiteen kautta. Taide voi tuoda muodon sellaisille vallankumouksellisille ajatuksille, joita nyt kuplii pinnan alla kykenemättömänä nousemaan keskusteluun.

Kun tuo muutos alkaa saada muotoa, se murtautuu kyllä mukaan myös puheeseen, mutta ennen sitä se syntyy kulttuuriin. Ja koska näin on, ei perussuomalaiset voi ottaa riskiä, että taiteilijoille jäisi aikaa ja resurssia toimimiseen. Taiteen tappaminen budjettileikkauksiin on siis osa äärioikeiston strategiaa, mutta missä kohtaa taiteilijoilla ei enää ole muuta menetettävää kuin kahleensa?

Tiina Sandberg

---