COP30: Suomalaisjärjestöt vaativat päästövähennyksiä ja sopeutumisrahoitusta
Maailman valtioiden johtajat kokoontuvat 10.–21. marraskuuta Brasilian Belémiin YK:n ilmastokokoukseen. Siitä puhutaan myös nimellä COP30 mikä viittaa YK:n ilmastonmuutoksen osapuolien 30. konferenssiin. Keskustelua käydään tilanteessa, jossa ilmastokriisi uhkaa syventyä ja kansainvälinen yhteistyö rakoilee.
Suomalaiset kehitysjärjestöt vaativat kokoukselta konkreettisia ja sitovia päätöksiä, jotka palauttavat ilmastopolitiikan 1,5 asteen tavoitteen tielle ja turvaavat sopeutumisen rahoituksen erityisesti haavoittuvimmille alueille.
Fingo ry:n tiedotteen (6.11.2025) mukaan nykyisillä ilmastotoimilla maapallon keskilämpötila uhkaa nousta lähes kolme astetta. Tämä tarkoittaa katastrofaalisia seurauksia erityisesti köyhille maille ja pienille saarivaltioille, joiden elinolosuhteet ovat jo nyt ilmastonmuutoksen etulinjassa.
Ilmastokokouksen sijainti Amazonin sademetsän sydämessä korostaa metsien merkitystä ilmastokriisin hillinnässä. Metsät sitovat ja varastoivat noin 25–30 prosenttia ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä. Samalla metsäkato aiheuttaa valtavan määrän päästöjä.
”Vuonna 2024 metsäkato aiheutti enemmän päästöjä kuin Intian vuotuiset hiilidioksidipäästöt. Belémissä on tehtävä sitovia päätöksiä metsäkadon torjumiseksi, kuten vahvistettava metsien roolia maiden ilmastosuunnitelmissa”, sanoo Maija Kaukonen, WWF:n kansainvälinen metsäasiantuntija tiedotteessa.
Tavoitteeseen päästään ensisijaisesti siirtymällä fossiilisista polttoaineista uusiutuviin. Tämä siirtymä ei ole vain tekninen, vaan poliittinen ja taloudellinen kysymys, jossa pääoman intressit törmäävät työväenluokan elinehtoihin.
Sopeutumisrahoitus ja luottamuksen kriisi
Ilmastonmuutokseen sopeutuminen nousee Belémissä yhdeksi kokouksen kärkiteemoista. Ihmiskunta on alivarautunut kriisin vaikutuksiin, ja rahoituksen puute syventää eriarvoisuutta.
”Belémissä tarvitaan sopeutumispaketti, joka tarjoaa välitöntä helpotusta ilmastokriisin etulinjassa oleville. Yli kymmenkertainen ero rahoitustarpeiden ja saatavilla olevan tuen välillä merkitsee elinkeinojen menetyksiä, tuhoutuneita satoja ja pakkomuuttoa – vaikka keinot estää näitä vaikutuksia olisivat olemassa”, sanoo Niko Humalisto, Suomen Lähetysseuran asiantuntija tiedotteessa.
Sopeutumista hidastaa se, ettei toimille ole määritelty selkeitä tavoitteita tai mittareita. Tänä vuonna kokouksessa valmistellaan sopeutumisindikaattoreita ja neuvotellaan rahoituksesta.
YK:n kansainvälinen tuomioistuin muistutti kesällä valtioita ilmastotavoitteiden oikeudellisesta velvoittavuudesta. Tästä huolimatta esimerkiksi EU-maiden ilmastoministerit vesittivät unionin päästövähennystavoitetta lukuisilla joustoilla.
Kapitalismin kasvupakko ja ympäristökriisi
Ympäristöliikkeet, kuten Elokapina, nostavat esiin järjestelmätason ongelman: jatkuvan talouskasvun. Elokapinan mukaan ilmastokriisiä ei voi ratkaista ilman, että tuotannon ja kulutuksen logiikkaa arvioidaan uudelleen. Järjestön viesti on selvä: yksilön kulutusvalinnat eivät riitä, vaan tarvitaan rakenteellinen muutos, joka haastaa kapitalismin ytimeen juurtuneen kasvupakon.
Tämä kritiikki ei rajoitu aktivistien puheisiin. Myös tutkijat ja analyytikot ovat tuoneet esiin kapitalismin rakenteellisen yhteyden ympäristökriisiin. Keskustelu järjestelmänmuutoksesta on noussut esiin yhä useammin – ei vain marginaalissa, vaan osana laajempaa yhteiskunnallista pohdintaa.

Ilmastopolitiikan katvealueet: sotilaspäästöt ja rauhanliikkeiden vaatimukset
Belémin COP30-kokouksen yhteydessä nousee esiin kysymys, jota harvoin käsitellään virallisissa yhteyksissä: voiko järjestelmä, joka on aiheuttanut kriisin, todella ratkaista sen?
Yksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurista sokeista pisteistä on sotilaallinen toiminta. Vuoden 1997 Kioton pöytäkirjassa Yhdysvallat vaati sotilaspäästöjen poissulkemista, ja vuoden 2015 Pariisin sopimus jätti niiden raportoinnin vapaaehtoiseksi. Perusteluna on kansallinen turvallisuus, mutta samalla asevoimat ovat globaalisti merkittävä kasvihuonekaasujen lähde. Silti nämä päästöt jäävät kansainvälisten ilmastosopimusten ulkopuolelle, mikä heikentää ilmastopolitiikan läpinäkyvyyttä ja uskottavuutta.
Rauhanliikkeet korostavat, että ilmastonmuutos ja konfliktit ovat toisiinsa kytkeytyneitä: ilmastokriisin seuraukset – kuten kuivuus, ruokaturvan heikkeneminen ja pakolaisuus – voivat kärjistää jännitteitä ja lisätä väkivallan riskiä.
World Peace Foundation (WPF), joka toimii Tuftsin yliopiston yhteydessä, pyrkii edistämään väkivallattomia yhteiskuntia tutkimuksen ja vaikuttamistyön keinoin. Järjestö vaatii sotilaspäästöjen sisällyttämistä kansainvälisiin ilmastositoumuksiin ja näkee niiden poissulkemisen osoituksena siitä, kuinka suurvaltojen ja aseteollisuuden intressit voivat ohjata ilmastopolitiikkaa.
International Peace Bureau (IPB) puolestaan painottaa, että ilmastonmuutoksen torjunta on olennainen osa rauhantyötä. IPB:n mukaan sotilasmenojen leikkaaminen ja resurssien ohjaaminen ilmastotoimiin ovat välttämättömiä konfliktien ennaltaehkäisyssä ja globaalin oikeudenmukaisuuden edistämisessä. Ilmastotoimet eivät ole vain ympäristökysymyksiä, vaan myös keinoja rakentaa kestävää rauhaa.
Myös Maailman rauhanneuvosto (WPC) korostaa, että ilmastonmuutos on sosiaalinen ja poliittinen uhka, johon on vastattava kansainvälisellä yhteistyöllä. Järjestö vaatii sotilasmenojen leikkaamista ja resurssien uudelleenjakamista, jotta ilmastonmuutoksen vaikutuksia voidaan torjua tehokkaasti ja rauhanomaisesti.
Yleisesti voidaan sanoa, että rauhanliikkeet muistuttavat, ettei ilmastopolitiikkaa voida erottaa vallasta, omistuksesta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Ilmastokriisin ratkaiseminen edellyttää järjestelmätason muutosta, jossa ihmisten ja luonnon hyvinvointi asetetaan pääoman voitontavoittelun edelle. Tämä vaatii poliittista rohkeutta ja kansainvälistä solidaarisuutta – ei vain teknisiä toimenpiteitä, vaan myös rakenteellista uudelleenarviointia.
Luonnonvarat ja valta Suomessa
Belémin kokouksen yhteydessä on syytä tarkastella myös Suomen tilannetta. Metsäteollisuuden ylihakkuut ja kaivosteollisuuden ympäristöhaitat heikentävät hiilinieluja ja monimuotoisuutta. Tutkijat, kuten Annalea Lohila ja Paavo Ojanen, ovat varoittaneet avohakkuiden vaikutuksista ilmastotavoitteisiin. Kaivostoiminnan riskit – kuten raskasmetallien päätyminen vesistöihin – herättävät huolta paikallisyhteisöissä.
Helsingin yliopiston tuore tutkimus, jonka tekijöinä ovat väitöskirjatutkija Gonzalo de Quesada ja apulaisprofessori Anna Lintunen, osoittaa, että myös harvennushakkuut heikentävät metsien hiilensidontakykyä, erityisesti ojitetuilla soilla, joista voi tulla pysyviä hiilen lähteitä. Kangasmetsissä vaikutus on tilapäinen. Tutkimus julkaistiin Helsingin yliopiston ilmakehätieteiden keskuksen tiedotteessa syksyllä 2025.
Kysymys kuuluu: olemmeko antaneet teollisuudelle liian vapaat kädet? Ja kenen ehdoilla luonnonvaroja käytetään? Ilmastopolitiikan uskottavuus ei synny vain päästövähennystavoitteista tai rahoituslupauksista, vaan siitä, miten ne kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen.
Ilmastopolitiikka uusilla ehdoilla
Ilmastopolitiikkaa ei voi erottaa vallasta, omistuksesta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Sotilaspäästöjen sivuuttaminen, kapitalismin kasvupakko ja luonnonvarojen hallinnan epätasapaino osoittavat, että ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii enemmän kuin teknisiä toimenpiteitä. Se edellyttää poliittista rohkeutta ja järjestelmän kriittistä uudelleenarviointia.
Belémin ilmastokokous on merkittävä tilaisuus, jossa nämä kysymykset voivat nousta esiin – jos niille annetaan tilaa. Kansalaisyhteiskunnan, ympäristöliikkeiden ja rauhanjärjestöjen rooli on keskeinen, jotta ilmastopolitiikka ei jää suurvaltojen strategisten intressien ja pääoman logiikan varjoon. Kestävä tulevaisuus edellyttää, että ilmastotoimet perustuvat oikeudenmukaisuuteen, demokratiaan ja yhteiseen vastuuseen – ei vain kompromisseihin, vaan muutokseen.
Siksi Belémin COP30-kokous ei ole vain kansainvälisten päättäjien kohtaamispaikka, vaan myös symbolinen risteys, jossa ilmastopolitiikan rajat ja mahdollisuudet paljastuvat. Se on hetki, jossa voidaan joko vahvistaa nykyjärjestelmän reunaehtoja tai avata tilaa vaihtoehdoille, jotka asettavat ekologisen kestävyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden etusijalle.
Jos ilmastopolitiikka jatkuu nykyisellä urallaan, se voi kyllä hidastaa kriisiä – mutta ei pysäyttää sitä. Jos taas kansalaisyhteiskunta alkaa voimistaa ruohonjuuritason yhteistyötä ja uskalletaan tarttua juurisyihin, haastaa kasvupakko, purkaa fossiilitalouden valta-asema ja jakaa resurssit uudelleen, voidaan rakentaa polku kohti ekologisesti kestävää ja sosiaalisesti oikeudenmukaista tulevaisuutta.
Belémin kokouksen yhteydessä punnitaan, onko kansainvälisellä yhteisöllä siihen tahtoa. Jos tahtoa löytyy, Belémin kokous voi merkitä käännekohtaa – ei vain ilmastopolitiikassa, vaan koko globaalin järjestelmän suunnassa. Se voi olla alku keskustelulle, jossa ilmastonmuutosta ei enää käsitellä irrallisena ongelmana, vaan osana laajempaa yhteiskunnallista ja taloudellista kokonaisuutta. Tällöin ilmastotoimet eivät ole vain päästövähennyksiä ja teknologisia ratkaisuja, vaan myös kysymyksiä vallasta, omistuksesta, oikeudenmukaisuudesta ja demokratiasta.
Tämä edellyttää, että ilmastopolitiikkaa ei enää tehdä vain kabineteissa, vaan että se avataan kansalaisille, yhteisöille ja liikkeille, jotka vaativat muutosta. Se tarkoittaa myös sitä, että ilmastokriisiä ei voida ratkaista ilman, että samalla puretaan niitä rakenteita, jotka ovat kriisin taustalla – oli kyse sitten fossiilitaloudesta, sotilaallisesta ylivallasta tai pääoman ylivertaisesta asemasta.
Belémin COP30-kokous voi olla tilaisuus kuulla niitä ääniä, jotka usein jäävät marginaaliin: alkuperäiskansojen, köyhien maiden, nuorten, työväenluokan ja ympäristöliikkeiden vaatimuksia. Näiden äänten kuuleminen ei ole vain moraalinen velvollisuus – se on myös edellytys sille, että ilmastopolitiikka voi olla tehokasta, kestävää ja hyväksyttävää.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!