Urheilumedia keskittyy
Urheilun järjestöelämää on keskitetty uuteen valtakunnanliittoon Olympiakomitean nimellä. Niin näyttää myös keskittyvän maamme urheilumedia. Sanoma -konserni on ostanut Urheilulehden ja yhdistää sen kustantamaansa Urheilusanomat -lehteen. Urheilulehti ilmestynee vielä kesäkuun loppuun. Sen jälkeen uutta julkaisua tehdään Ilta-Sanomien ja Urheilusanomien yhteistoimituksessa. Urheilulehden toimittajat ja muu henkilökunta joutunee hakemaan töitä muualta. Ainakaan julkisuudessa ei ole ollut puhetta nykyisen henkilöstön tai sen osan siirtymisestä uuden julkaisun palvelukseen.
Urheilulehdestä jään kaipaamaan Jari Kupilan viikottaista kolumnia. Kirjoittajaa, joka on kolumnin otsikon mukaan erimielipiteisiin taipuvainen ääneenajattelija. Tämä ei tarkoita, että olisin läheskään aina Kupilan linjoilla, vaan sitä Kupilalla on kyky esittää uusia ajatuksia ja joskus jopa keskustelua. Esimerkiksi Urheilulehdessä 20/2017 hän epäilee, että Suomessa ei ole tarpeeksi osaamista ja asiantuntemusta kansainvälisten huippujen valmentamista varten ja siksi hän ajattelee ääneen, että lahjakkaat urheilijat pitää lähettää kansainvälisiin valmennuskeskuksiin ja että Suomessa keskitytään juniorivalmennuksen hoitamiseen.
Haluammeko urheilua, joka rakentuu sponsoroitujen Adidas- , Nike- tai Puma-valmennuskeskusten ym. hallitsemaan maailmaan?
Tämä on tietysti globalisoituvassa ja läpikapitalisoituneessa urheilubisneksessä looginen kehityskulku. Mutta haluammeko urheilua, joka rakentuu sponsoroitujen Adidas- , Nike- tai Puma-valmennuskeskusten ym. hallitsemaan maailmaan? Olisiko jatkossa niin, että olympiakisoissa kisaisivat lähinnä välinevalmistajien joukkueet maatunnusten ohella tai ilman?
Saman lehden pääkirjoituksessa päätoimittaja Jukka Rönkä muistelee presidentti Mauno Koivistoa ja hänen vilpitöntä kiinnostustaan lentopalloon sekä Sikaariportaan aktiivipelaajana ja pelien seuraajana. Rönkä toteaa: “Isona plussana Koiviston lentopalloharrastukselle on sanottava, että hänen rakkautensa lajiin oli aitoa. Koivisto harrasti lentopalloa vuosikymmeniä - ja osasi oikeasti myös pelata sitä.”
Rönkä toteaa, että lentopalloharrastuksestaan huolimatta Koivisto ei jäänyt historiaan Urho Kekkosen kaltaisena urheilumiespresidenttinä ja jatkaa: “Koivisto osasi kuitenkin tarvittaessa ravistella myös urheilun arvoja. Kun häneltä kysyttiin 1980-luvulla kesken sunnuntaisen hiihtolenkin urheilun ja isänmaallisuuden suhteesta. Koivisto kyseenalaisti kansallistunnusten käytön ja kansallislaulujen soittamisen urheilukilpailujen yhteydessä… Ja siitähän syntyi heti metakka maassa, jossa urheilua on pidetty yhtenä keskeisenä kansallisen identiteetin rakennusaineena.”
Koivisto ennakoi tavallaan sitä, että maaotteluiden aikakausi oli ohi, mutta vaihtoehtoa maatunnusten käytölle arvokisoissa Koiviston kannanotto ei sisällä. Maamme-laulun laulamiseen jääkiekko-ottelujen alussa sen sijaan Manun kanta on kohdallaan. Se on osa sellaista USA-kulttuurin apinoimista ja nationalistista paatosta, jota urheilussa ei tarvita. Kansakunta muistaa presidentti Koiviston kuitenkin muista kuin urheiluasioista.
Jari Kupila on harvoja suomalaisia urheilujournalisteja lajikohtaisten fanitoimittajien joukossa. Jään kaipaamaan hänen viikottaista kolumniaan. Toivottavasti se löytää tiensä johonkin liikuntakulttuurin julkaisuun.