Meksikon vallankumous sata vuotta, osa II
Vallankaappauksella presidentiksi noussut konservatiivi Victoriano Huerta kielsi ensitöikseen lehdistön vapaudet. Hän tapatutti monet vallankumouksen johtohahmoista ja alkoi vainota työväenliikkeitä.
Oppositio kuitenkin järjestäytyi uudeksi kansannousuksi eri puolilla Meksikoa. Venustiano Carranza ja Pancho Villa kapinoivat pohjoisissa osavaltioissa Sonorassa, Sinaloassa, Tamaulipasissa ja Chihuahuassa, kun taas Emiliano Zapata palasi kapinaliikkeen johtoon eteläisessä Morelosin osavaltiossa. Guadalupen sopimuksella pohjoisen ja etelän kapinalliset yhdistivät voimansa ja saivat tuekseen Yhdysvaltojen presidentin Woodrow Wilsonin, joka lähetti joukkoja Veracruzin osavaltioon painostamaan Huertaa eroamaan. Huerta lähti maanpakoon heinäkuussa 1914.
Venustiano Carranza nimitettiin uudeksi presidentiksi elokuussa 1914 vastoin Pancho Villan tahtoa. Tapahtumat johtivat uuteen anarkian aaltoon ja vallankumousjoukkojen keskinäisiin taisteluihin. Zapatan maatyöläisistä koostunut kansanrintama toimi etelässä vaatien suurtilojen jakamista. Vaikka kyseessä oli yhtenäinen kapinallisrintama, se ei kyennyt levittäytymään koko maahan ja se keskittyi pitkälti maanomistusolojen muuttamiseen. Villa puolusti niin ikään pohjoisessa maanviljelijöiden oikeuksia ja nautti laajojen kansanosien tukea. Zapatan ja Villan kansanarmeijoihin verrattuna Carranzan perustuslailliset joukot olivat ammattimaisemmin järjestäytyneet ja niiden takana seisoi niin maanviljelijöitä kuin työläisiä ja kaivosmiehiä sekä intellektuaaleja.
Aguascalientesin sopimuksella pyrittiin Carranzan, Zapatan ja Villan tavoitteiden yhdistämiseen yhdeksi rintamaksi, mutta siinä epäonnistuttiin. Carranzan ja Villan keskinäinen kilpailu paljastui. Villa pyysi Zapatalta apua kohdatakseen Carranzan ja hänen tukijansa Álvaro Obregónin joukot, joita Yhdysvallat rahoitti ja aseisti.
Zapatan ja Villan yhteisrintama hävisi Celayan taistelun 1915, jonka jälkeen kumpikin vetäytyi joukkoinensa omiin osavaltioihinsa. Emiliano Zapata murhattiin väijytyksessä Morelosin osavaltiossa 1919. Villa puolestaan jatkoi armeijoineen taisteluita Yhdysvaltoja vastaan aina siihen saakka kunnes kenraali J. Pershing surmasi hänet 1923.
Edistyksellinen perustuslaki luodaan
Palatessaan presidentiksi vuoden 1915 aikana Carranza alkoi järjestää Meksikon oloja uudelleen. Samaan aikaan Obregón taisteli kapinallisjoukkoja vastaan eri puolilla maata. Carranzan tärkeimpänä tekona muistetaan hänen roolinsa yhä voimassa olevan perustuslain luomisessa. Querétaron vuoden 1917 perustuslaki loi presidenttivaltaisen liittovaltiomuodon. Toisaalta siinä annettiin liittovaltiolle laajat valtuudet puuttua yksityiseen maanomistukseen ja takavarikoida suurtilojen maita. Se myös loi modernin palkkajärjestelmän sekä sääti rajoitetun työajan. Perustuslaissa puututtiin myös papiston oikeuksiin.
Carranza menetti osan tukijoistaan hajotettuaan rautatieläisten lakon Sonoran osavaltiossa 1920. Samaisen vuoden aikana Celayan taistelussa toisen kätensä menettänyt Obregón pakotti Carranzan jättämään pääkaupungin. Carranza murhattiin hänen ollessaan pakomatkalla 21. päivänä toukokuuta.
Marraskuussa 1920 Álvaro Obregónista tuli vallankumouksen kymmenvuotiskauden neljäs varsinainen presidentti. Hän sai ripeillä uudistuksillaan itselleen työläisten ja maanviljelijöiden tuen, mikä mahdollisti toisenlaisen poliittisen ilmapiirin rakentamisen. Lopulta Plutarco Elías Calles vakiinnutti pysyvästi vallankumouksen jälkeisen poliittisen elämän pelisäännöt, joihin kuuluivat muun muassa laajat kansalaisoikeudet.
Vaikka vallankumouksen voidaan katsoa päättyvän vuoteen 1920, sotilaskapinat ja satunnaiset väkivaltaepisodit olivat yleisiä aina vuoteen 1934 asti. Vasta silloin presidenttikautensa aloittanut Lázaro Cárdenas institutionalisoi monet vallankumouksen vaatimuksista, joiden virallinen asema tunnustettiin vuoden 1917 perustuslaissa.
Vallankumouksen perinnöstä
Vuonna 1929 perustettiin Kansallinen vallankumouspuolue (PNR), joka vaihtoi nimensä myöhemmin Institutionaaliseksi vallankumouspuolueeksi (PRI). Puolueen perustajien tarkoituksena oli vaalia vallankumouksen perintöä muuttamalla sen vaatimukset käytännön politiikkaan teoiksi.
Puolue vannoi demokraattisten instituutioiden ja laajan sosiaaliuudistuksen nimeen. Osa uudistuksista toteutui puolittain ns. tuontia korvaavan teollistumiskauden (ISI) aikana kun Meksikossa rakennettiin korporatiivista hyvinvointivaltiota aina 80-luvun alkuun, mutta PRI vakiinnutti Meksikoon yksipuoluejärjestelmän, joka söi vallankumouksen lupaukset.
Syntyi poliittinen todellisuus, jossa perustuslakiin ei puututtu, mutta sen soveltamista käytäntöön alettiin vältellä. Edelleen lähes kaikki meksikolaiset poliitikot on koulutettu PRI:n riveissä, vaikka Demokraattinen vallankumouspuolue (PRD) ja Kansallinen toimintapuolue (PAN) ovatkin aina 90-luvulta lähtien haastaneet Institutionaalisen vallankumouspuolueen yksinvallan, joka liittovaltion hallituksen tasolla päättyi Vicente Foxin (PAN) vaalivoittoon vuonna 2000. Silti PRI hallitsee yhä ylivoimaista enemmistöä osavaltiotason ja kunnallistason hallituksista sekä pitää hallussaan enemmistöä maan kongressissa. Voidaankin sanoa ironisesti, että vallankumouspuolue PRI on onnistunut estämään monien vallankumouksen uudistusten toteutumisen, mutta toisaalta se on pitänyt vallankumouksen imagoa yllä puoluepoliittisen toimintansa oikeutuksena niin maaseudulla kuin kaupungeissa.
Meksikon vallankumous merkitsi velvoitetta, jonka mukaan kansan tuli määrätä itse kohtalostaan imperialistisista tai ulkomaisista vaikutteista välittämättä. Siksi myös kansan oli keksittävä itsensä uudelleen, jotta se voisi oikeuttaa valtansa.
Meksikossa koettiinkin vallankumouksen aikana ja sitä seuranneina vuosikymmeninä varsinainen kansankulttuurin renessanssi, millä oli omat kosketuskohtansa turismiteollisuuden kasvuun ja taide-elämään. Vallankumouksen sanomaa itsenäisestä ja lähes maagisesta kansasta, joka kykeni voittamaan kaikki vaikeudet edusti kansallinen taidesuuntaus, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa modernit kuvataiteilijat Diego Rivera ja José Clemente Orozco.
Diego Rivera on hyvä esimerkki siitä, kuinka taiteella voidaan ilmaista poliittisia vakaumuksia. Kommunistina Rivera majoitti yhteiseen kotiinsa Frida Kahlon kanssa Venäjän vallankumouksen johtohahmon Leon Trotskin, joka murhattiin Meksikossa 1940. Vallankumouksellisen kulttuurin levittämiseen kuuluivat olennaisena osana uudet mediat elokuvista radioon, joissa meksikolainen vallankumouksellinen sai stereotyyppisen muotonsa sombrero-päisenä valkoisiin pukeutuneena maanviljelijänä.
Meksikon vallankumous on kiistatta koko Latinalaisen Amerikan merkittävin maatyöläisten järjestäytynyt kansannousu. Nykyisillä vallankumouksellisilla prosesseilla Kuubassa, Venezuelassa ja Boliviassa sekä eri puolilla Keski-Amerikkaa on juurensa Meksikon vallankumouksessa, joka inspiroi sosialisteja, kommunisteja ja hajallaan olleita vasemmistovoimia sekä anarkisteja organisoitumaan yhtenäisiksi kansan- ja työnväenliikkeiksi muuttaakseen maidensa todellisuutta pysyvästi. Esimerkiksi Perussa organisoitiin Meksikon vallankumouksen ja marxilaisen ideologian innoittamana maan historian laajin yleislakko 1919. Brasiliassa julistettiin yleislakko niin ikään samana vuonna.
Naiset osallistuivat vallankumoukseen niin joukkojen ruokahuollosta vastaavina puolisoina kuin itsenäisinä sotilaina. Niin sanotut adelitat huolehtivat myös muun muassa postitoimituksista, sairaanhoidosta ja taistelumielialan levittämisestä. Naisten tulo voimakkaammin julkisen elämän piiriin valmisti yhteiskunnan vastaanottamaan ehdotuksia sukupuolisesta tasa-arvosta. Vuonna 1914 säädettiinkin laki, joka salli avioerot. Seuraavana vuonna järjestettiin Yucatánin osavaltiossa ensimmäinen feministien kokous, mikä merkitsi virallisesti Meksikon naisoikeusliikkeen järjestäytymistä.
Ongelmat eivät ole vanhentuneet
Tänä vuonna Meksiko on juhlinut vallankumouksen alkamisesta kuluneiden sadan vuoden lisäksi myös itsenäisyyssodan alkamisen 200-vuotispäivää. Siis vuosi 2010 on ollut todellinen tuplajuhlien vuosi.
Valitettavasti maa on nykyisellään samankaltaisessa ahdingossa kuin 1910. Meksikoa johdetaan epädemokraattisin keinoin köyhät unohtaen, samalla kun sisällissodaksi yltynyt huumesota pahentaa sosiaalista tilannetta entisestään. Vallankumouksen sankarit Madero, Villa, Zapata, Carranza ja Obregón ovat jääneet pahasti itsenäisyyssankarien Miguel Hidalgo y Costillan, José María Morelosin, Vicente Guerreron ja Josefa Ortiz de Domínguezin varjoon. Ehkei kansannousua haluta muistaa yhtä vuolaasti kuin itsenäisyyttä. Monille vuonna 1810 alkanut itsenäisyyssota ei merkinnyt vapautta, koska esimerkiksi maaorjuus tai työläisten riistäminen jatkui lähes ennallaan aina vallankumoukseen asti.
Emiliano Zapata lausui 20. lokakuuta 1914 yhä ajankohtaisen manifestinsä Meksikon kansalle ja Maderon murhalla valtaan nousseelle Victoriano Huertan hallitukselle:
”Meksikon kansakunta on liian rikas. Sen yhä neitseellinen, siis hyödyntämätön rikkaus koostuu maataloudesta ja kaivosteollisuudesta. Tuo loppumaton vuolaana virtaava ehtymän kultasuoni kuuluu noille yli 15 miljoonalle asukkaalle, mutta se on muutamien tuhansien kapitalistien hallussa. Heistä monet eivät edes ole meksikolaisia. Suurtilalliset, maanomistajat ja kaivosyrittäjät käyttävät hyväkseen pientä osaa maasta mitä hienovaraisimman ja tuhoisimman itsekkyyden motivoimana imeäkseen siitä tuotteensa ja säilyttääkseen suurimman osa omaisuudestaan koskemattomana odottamassa. Sillä välin kuvaamaton ihmisjoukko elää kurjuudessa eri puolilla tasavaltaa. Sitä paitsi porvaristo ei tyydy vain hallitsemaan suuria aarteitaan mitkä eivät heille kuulu, vaan kyltymättömässä saituudessaan varastaa työn hedelmät työläiseltä ja maanviljelijältä, riistää intiaaneilta heidän pienenkin omaisuutensa.
Vaalit voidaan järjestää kuinka monta kertaa hyvänsä tai ne voidaan jättää väliin, kuten teki Huerta ja ne muut presidentintuolin miehet, jotka saavuttivat asemansa asevoimin tai vaalifarssilla. Meksikon kansa voi olla varma siitä, ettemme luovu lipustamme tai jätä taistelua hetkeksikään ennen kuin voitokkaina voimme taata rauhanajan nousun, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen ja sen seurauksena taloudelliseen vapauteen.”
Noista ajoista vain elinkeinorakenne on muuttunut teollisuusvaltaisemmaksi ja palvelukeskeisemmäksi. Myös väkiluku on seitsenkertaistunut 108 miljoonaan, mutta arkinen epätasa-arvo luonnehtii yhä Meksikoa. Nyt kun edellisen vallankumouksen valloitukset on jo kulutettu loppuun, on paikallaan tehdä uusi vallankumous. Vallankumous kerran sadassa vuodessa pitää kansan terveenä ja valppaana. Nähtäväksi jää, mikä tulee olemaan Meksikon satojen järjestöjen ja kansanliikkeiden rooli lähivuosina paremman huomisen rakentamisessa.
Kirjoittajan blogikirjoitukset
- ‹ edellinen
- 7 / 7
Kirjoittajan blogikirjoitukset
- ‹ edellinen
- 7 / 7
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.