USA:n äärioikeiston taustaa, osa 2

Artikkelisarjan ensimmäinen osa

Ajatelkaa, 1990-luku oli 30 vuotta sitten! Tämän toteaminen saattaa sattua joihinkin entisiin nuoriin, joiden mielestä 1960- ja 1970- luvuista oli jo 1990-luvulla kamalan kauan aikaa. Silloin saattoi tuntua, että 60-luvusta oli jo niin kauan aikaa, että sen ajan tapahtumat olivat jo kadonneet mielestä tai haalistuneet menneiksi painajaisiksi, jotka saattoivat palata korkeintaan satunnaisesti mieleen menneiden tuhotulvien ja maanjäristysten tavoin. Niitä aikoja taas jotkut saattavat muistella kaihoten nyt hyisellä 2020-luvulla. 60-luvulla sentään oli laajoja massaliikkeitä, jotka halusivat muuttaa maailmaa, ja jotka eivät lopettaneet leikkiä heti kesken. Moni liike lopulta sammui, mutta joistakin muutoksista tuli pysyvämpiä. Viimeistään 90-luvulle mentäessä oli yleisesti junttia, jopa äärimmäisen paheksuttavaa käyttää n-sanaa afroamerikkalaisista (2Pacin rap-tekstejä lukuun ottamatta).

Rasismi oli jotain ”elämän koululaisten” juttuja. Silloin saatettiin ajoittain myös afroamerikkalaisille tokaista, että nykyaikaan pitäisi tulla, kun orjuuttakaan ei kuulemma enää ole ja kaikki lähtee samalta viivalta mahtavassa kapitalismissa, kunhan vain yrittää.

Rasismin vastustaminen ei ole vain sitä, että kiintiöjärjestelmillä varmistetaan rodullistettujen pääsy opiskelemaan tai että yritysten johdossa, oppilaitosten johtopaikoissa ja ministereinä on värillisiä. Lähinnä yksittäisiin pintakuohuihin keskittyvä some-tuomitseminen, jossa vaaditaan päitä vadille ongelmallisten lausuntojen takia, vaatien anteeksipyyntöä ja irtisanoutumisia joistain lausunnoista tai sanamuodoista (tuoreista tai vanhoista), ei myöskään pidemmällä aikavälillä syvempää rasismin vastaista taistelua palvele. Tämäkin juttu on parhaimmassa tapauksessa maailman selittämistä. Rasismia vastaan taistellaan parhaiten, kun oman pesän mahdollisimman puhtaana pitävä työväenluokka rakentaa laajoja liittoumia, osoittaen laajaa monipuolista solidaarisuutta yli valtion rajojen ja etnisten rajojen.

---

Bush seniori

Ronald Reagan oli siirtynyt historiaan, mutta reaganismi ei. Reaganismin pysyvyys näkyi jo 1988, jolloin Bush vanhemmasta, George Herbert Walker Bushista, tuli presidentti. Bush vanhempi ei republikaanina suuremmin eronnut näkemyksiltään Reaganin politiikasta. Republikaanit ja demokraatit hän toi lähemmäksi toisiaan siinä missä Margaret Thatcher vähensi eroja Labour-puolueen ja oikeistolaisempien puolueiden kanssa. Bush vanhemman kautta monet pitävät sinänsä ”harmittomana”. Vauraissa oloissa kasvanut entinen CIA:n johtaja näyttäytyi harmaana — sellaisena, jota monet Donald Trumpia vihaavat liberaalit kaipaisivat varmaan tällä hetkellä. Hänen kaudellaan käytiin Persianlahden sota, jonka käynnisti USA:n entisen liittolaisen Irakin hyökkäys Kuwaitiin. USA:n kannalta hyvin mennyt sota toi hieman laastareita Vietnamin sodan rökäletappion traumoihin. Irakista tultaisiin vielä kuulemaan tulevina vuosikymmeninä. Tämän lisäksi ”erityisoperaatiolla” syrjäytettiin liikaa omaa polkua kulkenut ex-liittolainen, Panaman Manuel Noriega.

Talouspolitiikassa ei Bush vanhemman tarvinnut juuri muuta tehdä kuin jatkaa edeltäjänsä linjauksia, ehkä keventää rikkaiden veroja ja leikata hieman lisää. Konservatiivisine arvoineen Bush vanhempi alkoi myös tympiä monia. Hän alkoi näyttäytyä menneisyyden hahmona. 1950-luvulle ei haikailtu. Kuvaava on eräs Simpsoneiden jakso ”Two Bad Neighbors” (suom. ”Kurjat naapurit”), jossa Bush vanhempi esitetään ärhentelevänä eläkeläisnaapurina. Edeltäjiään hän muistutti toistaessaan puheita ”laista ja järjestyksestä”, mikä toi monelle varmasti mieleen taannoiset synkemmät ajat.

Suurempia rasismikysymyksiä ei Bush vanhemman kohdalle osunut. Rodullisen tasa-arvon ajamiseen hän suhtautui jokseenkin myönteisesti. Republikaaninen puolue alkoi hänen kaudellaan saada ”modernimpia muotoja”, jolloin useampia afroamerikkalaisia nostettiin näkyvämmille paikoille (esimerkkinä Bush nuoremman hallinnossa ulkoministerinä palvellut Colin Powell). Los Angelesissa mellakoitiin vuonna 1992, kun afroamerikkalaisen Rodney Kingin kuoliaaksi pahoinpidelleet poliisit vapautettiin syytteistä poliiseille epäedullisesta todistusaineistosta huolimatta. Presidentti lähetti kansalliskaartin kaupunkiin tukahduttamaan mellakoita.

KKK:n etsikkoaikaa ja yksinäistä akselerationismia

Järjestäytyneemmän rasismin osalta tilanne näytti pienen hetken ajan heikolta. Jopa Ku Klux Klan oli vain kalpea varjo entisestään. Silti pinnan alla kupli.

Kansalaisoikeustaisteluiden jälkeisen ajan vihaisten valkoisten konservatiivisetien munimista munista kuoriutui vihaisempaa, radikaalimpaa uutta sukupolvea, joka löysi äärioikeistosta kanavan omille turhaumilleen. Näkyvin ja järjestäytynein heistä oli KKK:n johtohenkilöihin kuulunut David Duke, joka pääsi vuonna 1989 Louisianan osavaltion kongressin edustajainhuoneen jäseneksi, tipahtaen sieltä pois vuonna 1992. Yksinäinen Duke radikalisoitui opiskelija-aikoinaan viljellen juutalaisvastaisia salaliittoteorioita ja kannattaen segregaatiota mustien ja valkoisten välille. Sittemmin hän otti käyttöön hienovaraisemman tavan ajaa rasismia, propagoiden valkoisten jäämisestä vähemmistöön ja ”rasismista valkoisia vastaan”. Pinnan alta nouseva sofistikoituneempi rasismin muoto hirvitti valveutuneempia. Nouseva televisiotähti Oprah Winfrey kutsui KKK:n jäseniä ohjelmaansa haluten herätellä ja näyttää kaikille rasistisen järjestön aatemaailman kaikessa karmeudessaan. Valitettavasti KKK:n aktiivit ottivat jakson haltuun ja saivat otettua vuoden 1986 jaksosta itselleen julkisuuspisteet.

Tämän lisäksi eräänlaiset järjestäytymättömämmät, ”valkoisiksi separatisteiksi” itseään kutsuneet yksinäiset sudet riehuivat 1990-luvun alussa antaen inspiraatiota tuleville valkoisen vallan puolesta puhujille. Yksi tapaus sattui jo Bush vanhemman kaudella. Elokuussa 1992 ”korruptoituneesta yhteiskunnasta” Idahon syrjäseuduille erakoitunut armeijan veteraani Randy Weaver päätyi kotiseudullaan tulitaisteluun FBI:n agenttien kanssa. Häntä epäiltiin ampuma-aserikoksista ja hänellä epäiltiin olevan linkkejä hallinnon vastaisiin rasistisiin ääriryhmiin.

Tapaus Clinton

Vuonna 1992 valittiin ”ensimmäinen musta presidentti”, mikäli afroamerikkalaista kirjailijaa Toni Morrisonia ja hänen sanomisiinsa tarttuneita on uskominen. Tällä viitattiin presidentiksi nousseen Bill Clintonin työläistaustaan, yksinhuoltajavanhempaan (afroamerikkalaisiin liitetyt stereotypiat) ja näkemykseen siitä, että yleisestikin ”hän käyttäytyi kuin musta”, esimerkiksi saksofonia viihdeohjelmissa soittaen. Monet afroamerikkalaiset äänestivät häntä. Demokraatit ottivat yhdeksi tavaksi kalastella erityisesti vähemmistöjen ääniä erilaisilla kampanjoilla, mainoksilla ja esiintymällä television viihdeohjelmissa (nykyaikaisempana esimerkkinä ikuiseksi presidenttiehdokkaaksi jääneen Hillary Clintonin salsatanssit erään vaalikampanjan aikaan). Clintonin USA halusi ainakin ulospäin näyttää edistykselliseltä ja eteenpäin katsovalta.

Talouspolitiikassa ei reaganilaisuuteen suuremmin tehty pesäeroa. Kenties jonkinlaisia vaatimattomia pyrkimyksiä tähän nuorempana ”idealistina” saattoi olla. Tärkeintä oli talouden vakauttaminen ja sen pitäminen vakaana. Siinä jouti leikata sosiaalituista ja solmia työläisten (erityisesti meksikolaisten työläisten) aseman kannalta huonon NAFTA-vapaakauppasopimuksen. Clintonin aikaa on myös arvosteltu rikosoikeudellisesta politiikasta, jossa vankilatuomioita kovennettiin. Clintonin aikana vankimäärä lisääntyi merkittävästi ja poliisit saivat lisää oikeuksia pysäytellä ihmisiä kaduilla. Jopa alaikäiset saivat kovia tuomioita. Tästä faktatoteamus: USA laittaa väestöään vankiloihin eniten maailmassa. Clintonin vankilapolitiikka on vaikuttanut negatiivisesti erityisesti mustiin ja maan latinoväestöön.

Clintonin ajan jotkut konservatiivisemmat kriitikot muistavat tiukentuneista aselaeista, jotka suututtivat omalta osaltaan aiemmin mainittuja ”valkoisia separatisteja”. Yksi äärioikeiston kaninkoloon tipahtaneista oli Timothy James McVeigh, nuori Persianlahden sodan veteraani, joka oli täyttänyt päänsä niin rasistisella propagandalla kuin yleisillä salaliittoteorioilla ”liittohallinnon salailusta”. Teoriat Area 51:llä säilytettävistä avaruusolennoista kiinnostivat niin ikään McVeighia. Keskiössä oli kuitenkin henkilökohtaisen sodan julistaminen monikulttuurista ja moniarvoistuvaa yhteiskuntaa vastaan, joka nyt halusi viedä rehellisten kansalaisten aseetkin. Todennäköisesti yksin toiminut, aiemmin mainitun Weaverin elämästä innoittunut McVeigh toteutti terrori-iskunsa räjäyttämällä autopommin liittovaltion rakennuksen edessä Oklahoma Cityssä huhtikuussa 1995.

”Kevyempi” salaliittoteoriointi liittyi Hillary Clintonin väitettyyn syrjähyppyyn ja kolmannen osapuolen (Vince Fosterin) itsemurhaan, joka salaliittoteoreetikkojen mukaan olisi todellisuudessa lavastettu. Sittemmin Bill Clintonin niin sanottu seksiskandaali on todennäköisesti toiminut omalta osaltaan sytykkeenä alati kiihtyvissä, moraaleiltaan usein konservatiivisissa salaliittoteorioissa, jotka huipentuivat vuoden 2016 ”pizzagateen”. Muun muassa kyseiseen pizzeriaan liittyvillä salaliiton mausteilla ja aineksilla rakennettiin Trumpin vaalivoitto.

---