Bushin hallinto valehteli täysin tietoisesti
George W. Bushin
hallinto yrittää laistaa vastuun Irakin
joukkotuhoaseita koskeneista valheistaan paitsi väittämällä,
että kyse oli ”tiedustelun epäonnistumisesta” ja että
poliittinen johto ei painostanut tiedustelua (TA 13.2.04), myös väittämällä,
että Bushia johdettiin harhaan ja että USA:n ohella kaikki muutkin
olivat väärässä.
Jos väite, jonka mukaan Bushia johdettiin harhaan, olisi totta, se
olisi itsessään riittävä syy erottaa hänen virasta
rikollisen huolimattomuuden ja epäpätevyyden perusteella.
Mutta todellisuudessa tämäkin väite on pelkkää
huijausta. Bush nosti hallintoonsa juuri samat äärimilitaristit,
kuten
Dick Cheneyn
,
Donald Rumsfeldin
ja
Paul Wolfowitzin
,
jotka olivat lähes vuosikymmenen kampanjoineet uuden sodan puolesta
saattaakseen päätökseen Persianlahden sodassa vuonna 1991
kesken jääneen työn – eli kukistaakseen
Saddam Husseinin
hallinnon, miehittääkseen Irakin ja kaapatakseen sen öljyvarat.
Vankat todisteet osoittavat, että Bush ja hänen neuvonantajansa
olivat päättäneet hyökätä Irakiin jo valtaan
tullessaan. Se mitä heiltä puuttui, oli tekosyy. Syyskuun 2001
terrori-iskut antoivat heille heidän etsimänsä
casus bellin
ja he tarttuivat siihen innokkaasti, vaikka tiesivätkin, ettei Saddamilla
ollut mitään tekemistä iskujen kanssa eikä mitään
yhteyksiä al-Qaidaan. Bush apureineen alkoi kehittää tekosyytä
sodan aloittamiseen. Keskeiseksi tuli tiedustelutietojen väärentäminen.
Bushin hallinnon edustajat sekä painostivat tiedusteluvirkailijoita
tuottamaan heidän toivomiaan ”tietoja” että sivuuttivat
normaalit tiedustelukanavat. Tiedustelupalvelujen ehdolliset ja kysymysmerkkejä
sisältäneet arviot esitettiin ehdottomina tosiasioina. Irakilaisten
pakolaisryhmien välittämät ja tiedustelupalvelujen joko tarkistamattomat
tai torjumat äärimmäiset väitteet esitettiin julkisuudessa
vuorenvarmana tiedustelutietona Irakin joukkotuhoaseista.
Rumsfeld ja hänen uuskonservatiivinen klikkinsä Pentagonissa
käynnistivät oman tiedusteluoperaationsa nimeltä Office of
Special Plans pian syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen.
Sen tarkoitus oli ohittaa perinteiset tiedustelupalvelut ja kyhätä
jopa kaikkein epäilyttävimmistä väitteistä kasaan
syy hyökätä Irakiin. Vain sellaisia ”tietoja” valittiin,
jotka tukivat hallinnon etukäteen omaksumaa kantaa ja muut jätettiin
huomiotta.
Surullisenkuuluisassa haastattelussaan
Vanity Fair
-lehdelle toukokuussa
2003 Wolfowitz nähtävästi tahattomasti tunnusti, että
Bushin hallinnossa oli keskusteltu kolmesta mahdollisesta tekosyystä
hyökätä Irakiin: joukkotuhoaseista, Irakin tuesta terrorismille
ja baath-hallinnon harjoittamasta sisäisestä sorrosta. Joukkotuhoaseet
nostettiin muiden perusteiden yläpuolelle ”byrokraattisista syistä”.
”Byrokraattisista syistä keskityimme yhteen asiaan, joukkotuhoaseisiin,
sillä se oli syy, josta kaikki pääsivät yhteisymmärrykseen.”
Wolfowitzin mukaan Irakin sisäinen sorto ei ollut riittävä
syy panna ”amerikkalaisia poikia hengenvaaraan, eikä varmastikaan
siinä määrin kuin me teimme. Yhteyksistä terrorismiin
taas vallitsi ”suurin erimielisyys byrokratian piirissä”.
Vaikka Wolfowitz myönsi, ettei Saddamin ja al-Qaidan yhteyksistä
vallinnut yksimielisyyttä., Bush, Cheney, Rumsfeld, ulkoministeri
Colin
Powell
, turvallisuusneuvonantaja
Condolleeza Rice
ja eräät
muut toistelivat julkisuudessa tätä väitettä ja hallinto
on pitänyt siitä kiinni näihin päiviin asti. Ja Wolfowitzin
lausunto, ettei Irakin sisäinen sorto ollut syy panna amerikkalaisia
poikia hengenvaaraan, on täysin ristiriidassa niiden lausuntojen kanssa,
joita Bushin hallinnon edustajat ovat antaneet sen jälkeen kun he ovat
joutuneet keksimään hyökkäykselle ”moraalisen”
perustelun.
Wolfowitzin lausunto vahvistaa, että kysymys joukkotuhoaseista valittiin
kyynisesti parhaaksi keinoksi myydä sota epäilevälle yleisölle.
Kyse ei ollut mistään ”harhaanjohdetuksi joutumisesta”.
Todellisuudessa Bushin hallinto tiesi koko ajan, ettei Irakilla ollut
joukkotuhoaseita. Tämän osoittavat muun muassa kolme hallinnon
edustajien paljon ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja antamaan
lausuntoa, joista on haluttu vaieta ja jotka
John Pilger
kaivoi äskettäin
esille.
Maaliskuun 15. päivänä 2001 Powell meni vielä pidemmälle
ja sanoi, että Saddam ei ollut kyennyt ”rakentamaan sotilaallista
varmistustaan tai kehittämään joukkotuhoaseita kymmenen viime
vuoden aikana”. USA on pitänyt hänet menestyksellisesti ”karsinassa”.
Kaksi kuukautta myöhemmin myös Condolleeza Rice kuvaili Irakia
heikoksi, jaetuksi ja sotilaallisesti puolustuskyvyttömäksi. ”Saddam
ei kontrolloi maan pohjoisosaa”, Rice sanoi. ”Hänen asevoimiaan
ei ole uudelleen rakennettu.”
Toinenkin tunnettu valhe paljastaa sen väitteen mielettömyyden,
että väärä tiedustelutieto johti Bushia harhaan. Puheessaan
28.1.2003 Bush väitti, että Saddam ”äskettäin yritti
hankkia merkittäviä määriä uraania Afrikasta”.
Bush siis esitti tosiasiana väitteen, jonka CIA:n johtaja
George
Tenet
oli ainakin kolme kuukautta aikaisemmin nimenomaisesti torjunut.
Hän oli henkilökohtaisesti soittanut Valkoiseen taloon ja kehottanut
Bushia poistamaan väitteen lokakuun 7. päiväksi valmistelemastaan
puheesta. Tuosta puheesta väite poistettiinkin.
Tenetillä oli hyvä syy estää Bushia käyttämästä
Afrikan uraania koskevaa väitettä. Saman vuoden helmikuussa Cheney
oli lähettänyt diplomaatti
Joseph Wilsonin
Nigeriin todentamaan
väitteen, että Irak oli ostanut tästä maasta uraania.
Väite perustui Italian tiedustelupalvelulle myytyyn ja Britannialle
sekä USA:lle välitettyyn dokumenttiin. Wilson raportoi, että
väite oli ”väärennetty ja epätodellinen”.
Useat amerikkalaiset ja kansainväliset tiedustelupalvelut päättelivät,
että uraanikauppaa koskenut dokumentti oli karkea väärennös.
Kaksi viikkoa ennen Irak-hyökkäyksen alkamista kansainvälisen
atomienergiajärjestön johtaja
Mohamed ElBaradei
julisti
raportissaan YK:n turvallisuusneuvostolle, että dokumentti oli ”epäaito”,
ja torjui uraanikauppaväitteen perättömänä.
Kuitenkin väite ilmaantui uudelleen Bushin hallinnon propagandaan
jo ennen Bushin tammikuun 2003 puhetta. Joulukuun 19. päivänä
2002 ulkoministeriö leimasi Irakin YK:lle antaman selvityksen vilpilliseksi,
koska siinä ei myönnetty ”yrityksiä hankkia uraania
Nigeristä”.
New York
Timesiin
23.1. kirjoittamassaan
kolumnissa Condoleezza Rice sanoi saman asian perusteella ”meidän
tietävän, että Irak valehtelee”.
Enempää näitä lausuntoja kuin Bushin tammikuun puheen
uraaniväitettä ei voida uskottavasti tulkita vahingoksi tai sattumaksi.
Sitä, että Bushin esittämää väärää
väitettä oli etukäteen mietitty, korostaa se tosiasia, että
hän viittasi ”Britannian hallituksen” saamaan tietoon. Tempun
tarkoitus oli kiertää se tosiasia, että CIA ja muut USA:n
tiedustelupalvelut olivat pitäneet väitettä epäuskottavana.
Miksi Bushin hallinnolle oli niin tärkeää elvyttää
juuri tämä valhe huolimatta? Sotahanke törmäsi vuoden
2002 lopussa kasvaviin vaikeuksiin. Irakiin palanneet YK:n asetarkastajat
eivät olleet löytäneet mitään todisteita joukkotuhoaseista.
Sodanvastaiset mielenosoitukset kasvoivat ympäri maailmaa. Ranska,
Venäjä, Saksa ja Kiina vastustivat USA:n ja Britannia yrityksiä
ajaa YK:n turvallisuusneuvostossa läpi uusi hyökkäyksen oikeuttava
päätöslauselma.
Tästä syystä tuli yhä tärkeämmäksi
pelata ydinkortilla: pelotella, että Irak oli ehkä vain vuoden
päässä ydinpommin rakentamisesta ja että se saattaisi
luovuttaa ydinaseita terroristeille. Mutta edellytyksenä ydinaseen
rakentamiselle oli Irakin kyky hankkia fissiilistä materiaalia. Niger-ankka
sopi tähän tarkoitukseen, ja siksi sitä käytettiin.
Kolmannen lenkin ”tiedustelun epäonnistumiseen”
perustuvan peitetarinan valheiden ketjussa muodostaa se, mitä entinen
USA:n ase-etsintäryhmän johtaja
David Kay
kertoi senaatin
puolustusasiainvaliokunnalle 28.1.2004: ”Näyttää siltä,
että me kaikki olimme väärässä.”
Saksan tiedustelu, Ranskan tiedustelu ja
Bill Clintonin
hallinto
olivat kaikki sitä mieltä, että Irakilla oli vaarallisia
joukkotuhoaseita, Kay julisti valiokunnassa ja lukuisissa haastatteluissa.
Kay antoi ymmärtää, että tämä ”tosiasia”
vapautti Bushin syyllisyydestä ja osoitti, että kaikki hallinnon
perättömät lausunnot olivat ”rehellisiä” virheitä.
Kayn väitettä arvioitaessa Bushin hallinnon ”virheet”
on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin. Bush, Cheney, Rumsfeld, Powell
ja muut eivät olleet väärässä vain yksityiskohtien
tai asteen osalta. He julistivat toistuvasti, että heillä oli
varmat todisteet siitä, että Saddamilla oli satoja tonneja kemiallisia
aseita, satoja tuhansia litroja biologisia aseita ja ydinohjelma, joka mahdollistaa
pommin rakentamisen jopa vuodessa.
Powell väitti YK:n turvallisuusneuvostossa 5.2.2003 väitettyjä
asepaikkoja ja -laitteita koskevien kuvien avulla, että Irakilla ei
vain ollut näitä aseita, vaan myös keinot – muun muassa Scud-ohjukset
ja pitkän kantaman kauko-ohjauksiset lentokoneet – niiden toimittamiseen
maaleihinsa. Rumsfeld julisti maaliskuussa 2003 kategorisesti, että
USA:n viranomaiset tiesivät Irakin joukkotuhoaseiden sijainnin. ”Me
tiedämme missä ne ovat”, hän sanoi.
Se, että YK:n asetarkastajat eivät olleet löytäneet
mitään todisteita sellaisista aseista, vain korosti USA:n hallituksen
mukaan tarkastusten ja muun diplomaattisen lähestymistavan hyödyttömyyttä.
Vaara oli niin akuutti ja välitön, että sota oli ainoa ratkaisu.
Jokainen Bushin hallinnon väitteistä on osoitettu täysin
vääriksi. Kiellettyjen aseiden kätköt, ydinohjelmat,
liikuteltavat bioaselaboratoriot, magneetit ja alumiinilieriöt uraanin
rikastamiseksi, pitkän kantamat lentolaitteet, Scud-ohjukset Jättimäisen
huijauksen tulkitseminen pelkäksi epäpätevyydeksi tai taitamattomuudeksi
on loukkaus ihmisten ajattelukykyä kohtaan.
Euroopan imperialististen maiden ja Clintonin hallinnon osallistuminen
Irakin joukkotuhoaseita koskevan valheen levittämiseen ei millään
tavalla todista laskelmoitua petosta vastaan. Pikemminkin se korostaa tosiasiaa,
että kaikki imperialistiset vallat käyttivät yli vuosikymmenen
ajan valheellista syytöstä Irakin joukkotuhoaseista tekosyynä
Irakin ahdisteluun ja sen itsenäisyyden tuhoamiseen. Clintonin hallinto
piti yllä arviolta 1,5 miljoonan irakilaisen siviilin hengen vaatineita
pakotteita ja pommitti jatkuvasti maata.
Myös ”me olimme kaikki väärässä” -väite
on totaalisessa ristiriidassa tosiasioiden kanssa.
Ne hallitukset ja kansainväliset elimet, jotka olivat jossain määrin
itsenäisiä USA:n suhteen, ilmaisivat joko epäilynsä
Bushin hallinnon villejä väitteitä kohtaan tai suoranaisen
erimielisyytensä. Väite, että Ranska ja Saksa olivat muka
solidaarisia Bushin hallinnon joukkotuhoaseväitteille, on mieletön.
Näiden maiden edustajat asettivat sekä YK:n turvallisuusneuvostossa
että sen ulkopuolella avoimesti kyseenalaiseksi USA:n johtajien antaman
kuvan.
YK:n asetarkastajien johtaja
Hans Blix
kertoi turvallisuusneuvostolle
14.2.2003, yhdeksän päivää Powellin neuvostossa pitämän
puheen jälkeen, että vaikka joistakin aseista ja aineista ei ollut
saatu selvitystä, ”ei pidä hypätä johtopäätökseen,
että ne ovat olemassa”.
Blix muistutti, että Irak salli YK:n tarkastajille vapaan pääsyn
mihin tahansa kohteisiin, ja kumosi yksiselitteisesti useita Powellin edellisellä
viikolla esittämiä syytöksiä. Blix sanoi, että
YK:n tarkastajat olivat tutkineet kaikki USA:n heille osoittamat väitetyt
joukkotuhoasekohteet eivätkä olleet löytäneet todisteita
kielletyistä aseista. Hän moitti USA:ta siitä, että
se kieltäytyi luovuttamasta sitä mitä se väitti lisätiedustelutiedoksi
Irakin joukkotuhoaseista. Käytännössä hän antoi
ymmärtää, että kyse oli USA:n bluffista.
YK:n asetarkastajien turvallisuusneuvostolle sodan jälkeen 30.5.2003
luovuttama raportti oli vielä kategorisempi. Siinä todettiin,
että tarkastukset eivät paljastaneet ”mitään todisteita
joukkotuhoaseohjelmien jatkumisesta tai elvyttämisestä tai merkittäviä
määriä kiellettyjä nimikkeitä”.
Raportissaan YK:n turvallisuusneuvostolle 14.2.2003 Mohamed ElBaradei
sanoi, että ”me emme ole toistaiseksi löytäneet mitään
todisteita käynnissä olevista kielletyistä ydin- tai siihen
liittyvistä aktiviteeteista Irakissa”. Turvallisuusneuvostolle
7.3. antamassaan lisäraportissa ElBaradei vielä vahvisti saman
ja torjui myös USA:n väitteet, joiden mukaan Irak olisi yrittänyt
tuoda maahan uraania sekä sen rikastamiseksi tarvittavia välineitä.
David Kay ja muut Bushin hallinnon puolustelijat, jotka julistavat ”me
olimme kaikki väärässä”, sivuuttavat tarkoituksenmukaisesti
YK:n asetarkastajien samoin kuin entisen tarkastajan
Scott Ritterin
lausunnot. Ritter julisti toistuvasti ennen sotaa, että Bushin hallinto
valehteli ja että mitään vakavia todisteita Irakin joukkotuhoaseista
ei ollut olemassa.
Jopa jotkin USA:n tiedustelupalvelujen virallisista raporteista olivat vastakkaisia
Bushin hallinnon kategoristen väitteiden kanssa. Syyskuussa 2002, jolloin
propagandakampanja sodan puolesta oli täydessä vauhdissa, puolustusvoimien
tiedustelupalvelu DIA:n arvioi, että ”ei ole mitään
uskottavaa informaatiota siitä, tuottaako ja varastoiko Irak kemiallisia
aseita”.
Carnegie Endowment for International Peace -tutkimuslaitoksen tämän
vuoden tammikuussa julkistama raportti kiinnitti paljon huomiota CIA:n syyskuussa
2002 laatimaan kansalliseen turvallisuusarvioon (National Intelligence Estimate,
NIE). Tätä dokumenttia enemmän kuin mitään muuta
Bushin hallinto käytti tukemaan väitteitään. Garnegie
tekee selväksi, että NIE merkitsi selvää muutosta sekä
USA:n tiedusteluväitteiden sisällössä että sävyssä.
Carnegien mukaan tiedustelupalvelut olivat vuoden 2002 alkupuolella yksimielisiä
siitä, että Persianlahden sota, YK:n tarkastukset ja myöhempi
sotilaallinen toiminta olivat tuhonneet suurimman osan Irakin joukkotuhoase-
ja pitkän kantaman ohjusten kyvystä ja ettei ollut suoranaisia
todisteita, että Irakissa oli jäljellä mitään kemiallisia
tai biologisia aseita.
Vuoden 2002 puoliväliin tultaessa poliittisen johdon lausunnot uhasta
kuitenkin muuttuivat dramaattisesti hälyttävämmiksi koskien
uhan varmuutta ja todisteiden suurempaa varmuutta. Carnegien mukaan tätä
muutosta eivät näytä tukeneen uudet, konkreettiset tiedusteluyhteisön
raportteihin perustuvat todisteet..
Toisin sanoen USA:n tiedusteluarvioissa ei ollut mitään perustaa
Irakin joukkotuhoaseita koskeneille hälyttäville väitteille,
joita Bushin hallinto alkoi esittää vuoden 2002 elokuussa. Päinvastoin
siitä hetkestä eteenpäin tiedustelutietoja peukaloitiin vahvistamaan
omaksuttua sotaan suuntautuvaa politiikkaa.
Syyskuun 2002 NIE:stä tuli tiedustelutietojen peukaloinnin ja väärentämisen
läpimurto. Kun aiemmat tiedusteluarviot olivat olleet täynnä
varauksia ja epäilyjä, syyskuun 2002 NIE esitti kategorisia lausuntoja
Irakin joukkotuhoaseiden olemassaolosta. NIE ensimmäistä kertaa
väitti kategorisesti, että Irak oli aloittanut uudelleen ydinohjelmansa
ja että sillä ”luultavasti olisi ydinase tällä
vuosikymmenellä”. Raportti sisälsi myös syytöksen,
että Irak oli tuonut alumiinilieriöitä ja magneetteja uraanin
rikastamiseen sekä aloittanut yritykset hankkia uraanimalmia ja uraanin
oksidia.
Kun aiemmissa tiedusteluarvioissa oli sanottu, että Irakilla ”saattaa
olla” kätkettyjä kemiallisten aseiden varastoja, NIE julisti
”suurella varmuudella”, että Irakilla oli sellaisia aseita,
”luultavasti 100-500 tonnia” Kun aiemmissa arvioissa oli ilmaistu
”huoli”, että Irak ”saattaisi uudelleen tuottaa biologisten
aseiden vaikuttavia aineita, NIE julisti ”suurella varmuudella”,
että Irak oli todella alkanut tehdä niin ja että sillä
oli aktiivinen bioaseohjelma. NIE nosti myös ensimmäistä
kertaa esiin väitteen Irakin liikuteltavista bioaselaboratorioista.
Kansallisen turvallisuusarvion oletetaan edustavan kaikkien tiedustelupalvelujen
harkittua yhteisymmärrystä. Mutta Carnegien raportti huomauttaa,
että syyskuun 2002 NIE kyhättiin kasaan ennennäkemättömällä
kiireellä. Kaiken lisäksi se sisälsi epätavallisen määrän
poikkeavia näkemyksiä eri tiedustelupalveluilta, jotka kieltäytyivät
allekirjoittamasta tiettyjä päätelmiä.
Lokakuussa 2002 Tenet julkisti NIE:n ei-salaisen version otsikolla ”Irakin
joukkotuhoaseohjelmat”. Tästä julkisesta versiosta oli kuitenkin
jätetty pois palvelujen eriävät näkemykset joistakin
NIE:n kaikkein karmeimmista ja dramaattisimmista päätelmistä.
Carnegien raportti osoittaa tämän vertaamalla lokakuussa 2002
julkistettua versiota sodan jälkeen heinäkuussa2003 julkistettuihin
paljon tarkempiin poimintoihin NIE:sta.
Esimerkiksi ulkoministeriön tiedustelu- ja tutkimus toimisto kirjoitti,
että se piti ”käytettävissä olevia todisteita riittämättöminä
tukemaanarviota, että Irak oli aloittanut uudelleen ydinaseohjelmansa.
Samoin se piti väitettä uraanin tuomisesta Afrikasta ”hyvin
kyseenalaisena”. Energiaministeriö torjui väitteen, että
Irak toi maahan alumiinilieriöitä uraanin rikastamiseksi.
Nämä eriävät näkemykset painettiin pimentoon,
samoin kuin kaksi muuta NIE:n avainpäätelmää, johon
kaikki tiedusteluyhteisöt olivat yhtyneet: se, ettei Saddamin ja syyskuun
11. päivän hyökkäyksen välillä ollut mitään
yhteyttä, ja se, ettei Saddam todennäköisesti luovuttaisi
joukkotuhoaseita terroristeille.
Kun Bush puheessaan kansakunnalle 17.3.2003 julisti sodan Irakille, hän
sanoi: ”Maailman turvallisuus vaatii Saddam Husseinin aseistariisumista
nyt.” Nyt jopa Bushin tukijat myöntävät, että ei
ollut mitään aseistariisuttavaa. Irakin johto oli kertonut joukkotuhoaseista
totuuden. USA:n hallitus oli kertonut valheita valheiden perään.
Nyt nämä valheet yritetään panna ”tiedustelun epäonnistumisen”
syyksi.
Tosiasiassa koko USA:n poliittinen ja median huippukerros tiesi, että
hallitus valehteli ja että se oli päättänyt aloittaa
sodan syistä, joilla ei ollut mitään tekemistä terroristiuhkien
tai joukkotuhoaseiden kanssa. Esimerkiksi demokraattien presidenttiehdokkuudesta
kilpaillut kenraali
Wesley Clark
myönsi tammikuussa, että
”tämä oli yleisesti tiedossa Washingtonissa”.
