Törmäsin Leniniin opiskellessani Tampereen yliopistossa 1960-luvun lopulla. Joku oli heittänyt opiskelija-asuntolan roskakoriin läjän Leninin Valtio ja vallankumous -kirjoja.

Vihdoin lähes kahden viikon harkinnan jälkeen akateeminen johto antoi tiettäväksi päätöksensä tapaus Ruvalneitorista.

Me kommunistit miellämme kollektiivisuuden yleensä positiivisena asiana ja joka on puolueemme toiminnan kivijalka.

Onpa sitä taas ollut viime aikoina erilaisia yhteistyövirityksiä ilmassa vaihtelevin tuloksin.

Sota ei ole ihannoitava asia. Se tuottaa aina kärsimystä, tuhoa, haavoittuneita ja ihmishenkien menetyksiä.

Jo pidemmän aikaa on oikeisto ja sen käskyläinen valtamedia vaatinut, että ammattiyhdistysliikkeen tulisi sanoutua irti puoluepolitiikasta.

Minä en tiennyt kuka on Milton Friedman ennen kuin avasin Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousun. Nyt en voi unohtaa.

Olen väsäillyt ja palauttanut ylimääräisen esseeni, jottei minua potkita typerin syin ulos maisteriohjelmasta.

Keskitysleireiltä selvinneet kertovat tarinoita tietystä ihmisestä, joka kaiken kurjuuden keskellä on onnistunut säilyttämään ihmisyytensä, kun muut ovat alentuneet vain t

Kunnalliset peruspalvelut ovat nykyään lähes kaikille ihmisille välttämättömiä arkisen elämän tukipilareita. Ilman niitä ei nykyaikainen yhteiskunta voisi toimia.

Meille kommunisteille on aina ollut itsestään selvää, että taistelut palkoista ja palkankorotuksista ovat luokkataistelukysymyksiä.

Juttelin Lenin-museossa Tampereella Guangzhoun (Kanton) pormestarin Zhang Guangningin kanssa.