Demokratian musta kirja

Mikä yhdistää viimeisimpiä Irakin, Afganistanin ja Kosovon sotia, Guantanamon vankileiriä ja suunniteltua interventiota Libyaan? Ei, en tarkoita USA:ta ja Natoa. Kyse on poliittisen järjestelmän levittämisestä. Sen puolesta on taisteltu ja kaaduttu, kidutettu syyllisiä ja syyttömiä, rikottu kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat lait. Sen nimissä on sekaannuttu itsenäisten maiden sisäisiin asioihin ja syösty vallasta niin tyranneja kuin luusereita. Sen uhriluku kasvaa yhä päivittäin.

Se järjestelmä on nimeltään demokratia.

Käytännöllisesti katsoen kaikki 2000-luvun sodat on sytytetty demokratian nimissä. Demokraatit ovat menneet ase kourassa vieraisiin maihin ja pakottaneet niiden ihmiset toimimaan vieraan tahdon mukaan. Demokraatit ovat murhanneet joukoittain siviilejä, tuhonneet sairaaloita täsmäohjuksilla ja kylväneet kaaosta ympäri maailmaa. Demokratian vihollisia on kidutettu ja vihollisjohtajia irvokkaiden oikeusnäytelmien päätteeksi teloitettu.

Demokraattisten maiden poliittiset ja sotilaalliset johtajat ovat myös valehdelleet omille kansalaisilleen, jotta nämä kannattaisivat sotaa tietämättöminä ja alistettuina. Joskus pienet kansalaisryhmät ovat uskaltautuneet kaduille osoittamaan mieltä demokratian vääryyksiä vastaan. Poliisi on vastannut ylimitoitetulla väkivallalla. Aktivismi samastetaan demokratiassa usein terrorismiin.

Kuka kumma vielä kannattaa näin tuhoisaa ja säälimätöntä järjestelmää? Tietysti me kaikki. Osaamme katsoa ruman, vereen tahritun pinnan alle ja nähdä, että demokratian – suomeksi sanoen kansanvallan – ydin on hyvä. Se, että asioista päättää tavallinen kansa eikä hirmuvaltainen tyranni, on mielestämme niin kaunis ajatus, että yhä uudelleen annamme anteeksi demokratian nimissä tehdyt vääryydet. Osaamme myös erottaa hyvän ja huonon, aidon ja epäaidon demokratian toisistaan: USA:n kaksipuoluejärjestelmää emme tahdo, pitäkäämme siis vasemmistomme, oikeistomme, vihreämme ja persumme.

Mutta jos demokratian sijaan puhutaankin kommunismista, osaamisemme haihtuu taivaan tuuliin. Veisaamme viis hyvästä ytimestä ja kauniista ajatuksesta. Hyvää ja huonoa, aitoa ja epäaitoa ei yritetäkään erottaa toisistaan. Vereen tahritun pinnan läpi ei nähdä eikä mitään anneta anteeksi.

Kommunismista on kirjoitettu mustia kirjoja ja nettikeskustelujen vihaviestejä. Jos demokratian negatiivinen potentiaali olisi käytetty samalla tavoin yksisilmäisesti, olisimme melkein kaikki vimmattuja diktatuurin kannattajia. Meidät olisi aivopesty kuvittelemaan, että kaikki 2000-luvun sodat ja muut vääryydet johtuvat demokratiasta itsestään eivätkä siitä, että jotkut käyttävät demokratian levittämistä tekosyynä ahnehtiessaan valtaa ja vieraiden maiden rikkauksia.

Ei vaadi neronleimausta havaita, että myös kommunismin leimaaminen hirmuvallaksi on tehty demokratian nimissä. Onko kommunismi siis demokratian vihollinen? Ei! Itse asiassa kommunismin ihanne on äärimmilleen viety demokratian ihanne. Kommunismin mustamaalaaminen on samaa demokratian nimen väärinkäyttöä kuin sotien sytyttäminen ja vieraiden maiden riistäminen. Samoihin tarkoituksiin on väärinkäytetty myös kommunismin nimeä. Joka tämän ymmärtää, tietää ettei kommunismi ole missään tapauksessa demokratian loppu, vaan vääryyksien loppu.