Dovlatov-trilogia

Aleksandr Solzhenitsyn ja Joseph Brodsky ovat kuuluisimmat venäläiskirjailijat, jotka karkotettiin Neuvostoliitosta länteen. Moni muukin sai lähtöpassit eikä heistä välttämättä sen jälkeen juuri kohistu.

Sergei Dovlatov (1941-1990) kuuluu niihin, joka jätti lyhyen elämänsä aikana jäljen niin emigrantti- kuin venäläiseen kirjallisuuteen. Dovlatovia on saanut parin vuoden ajan suomeksikin, Pauli Tapion oivallisina käännöksinä.

Dovlatov eli viimeiset kymmenen vuotta elämästään Amerikassa. Kotimaassaan hän sai julki muutaman novellin. Kun KGB sai tietää lännessä julkaistuista teksteistä, Dovlatovin kohtalo oli ratkaistu. Vaimo oli emigroitunut jo aikaisemmin, suhde ei ollut ihan tavallinen sekään, mutta kyllä pariskunta toisensa löysi rapakon takanakin.

Dovlatoville emigraatio toi mainetta venäläisen nykyproosan modernistina. Hän on aina kirjoittanut paljastavasti itsestään, mutta sellaisella itseironisen ronskilla tavalla joka erottaa miehen esimerkiksi Vladimir Nabokovista. Yllättävää on, että myös Joseph Brodsky oli Dovlatovin tyylistä innostunut. Äkkipäätä arvioiden miehet ovat aivan eri maailmoista.

Meikäläiset ja Matkalaukku

Meikäläiset on pienimuotoinen sukutarina Dovlatovin perheestä, isoisistä ja -äideistä. Dovlatov hallitsee lyhyen lauseen ja vuoropuhelun kepeyden hyvin: sadan vuoden suku- ja henkilöhistoria voi avautua ja paljastua syvällisesti myös pienromaanissa.

Vaikkapa näin:

”Isoisämme Moisei oli talonpoika Suhovon kylästä. Hän oli juutalainen talonpoika, mikä on muuten varsin harvinainen yhdistelmä. Mutta Kaukoidässä sellaistakin sattui.”

Sukutarina tuo mieleen myös suomalaisen surrealistisen humoristin, nimittäin Arto Paasilinnan. Dovlatov kerää kaskuja ja vyöryttää sukunsa äkkikäänteet ja luonteet huumorin kautta kuten kansanmies Paasilinnakin. Molemmilla on kyky kuunnella ihmispuhetta, painaa lapsuuden tarinatuokiot mieleen, hyödyntää ikimuistettavia hetkiä – ja liioitella kaikkea kokemaansa.

Jouduttuaan maanpakoon Dovlatov otti mukaansa vain yhden matkalaukullisen tavaroita. New Yorkissa laukku unohtuu kaappiin. Kun se vihdoin avataan, emigranttikirjailija saa hyvän aiheen uuteen neuvostosysteemiä irvailevaan kirjaansa. Matkalaukku on ehkä jopa Dovlatovin tyylikkäin veijariromaani.

Kirjan idea on siinä, että Dovlatov muistelee laukun sisällön innoittamana, erilaisten tavaroiden kautta, elämäänsä Neuvostoliitossa. Kirjailija on kuten Meikäläisissäkin hyvin omaelämäkerrallinen, hervoton ja spontaani kertoja, jonka paras huumori jopa vakavoittaa:

”Sellainen venäläisälykkö, joka ei ole käynyt vankilassa, on tuskin puolen kopeekan arvoinen…”

Dovlatovin Matkalaukku avautuu tarinalla Suomalaiset kreppisukat. Sen huumorin ymmärtää ainakin ”vodkaturisti”. Kertoja ostaa kavereineen keinottelumielessä suomalaisturisteilta muutaman sata paria kreppisukkia. Bisnes ei onnistu: seuraavana päivänä kauppoihin ilmestyy neuvostokreppisukkia pilvin pimein.

Seuraus:

”Kaksikymmentä vuotta minun jalkojani koristivat herneenväriset sukat. Lahjoitin niitä kaikille tutuilleni. Säilytin niissä kuusenkoristeita. Pyyhin niillä pölyjä. Tukin niillä ikkunakarmien rakoja”.

Kreppisukkia seuraavat muistelot puolue-eliitin puolikengistä, puvusta, vyöstä, takista, paidasta, lakista ja hansikkaista. Nauraa saa – ja neuvostoarki paljastaa monimutkaiset kasvonsa siinä sivussa.

Dovlatovin lyhyt lause ja lakoninen tyyli on omintakeista. Dialogi herskyy ja poukkoilee kuin Vasili Shukshinilla. Paitsi että Shukshinin Siperian asemasta Matkalaukun arki avautuu suurkaupungin, Pietarin silhuettia vasten.

Haarakonttorin ristiriitoja

Pauli Tapion viimeisin suomennos Haarakonttori on taattua Dovlatovia. Sen alaotsikko kuuluu Radiojuontajan muistiinpanoja. Juoni on sopivasti venäläiseen emigranttiyhteisöön sijoitettu. Toimittaja ”Dalmatov” päätyy Kaliforniaan, jonne on kokoontunut monenkirjava seurue venäläistutkijoita, joukossa juutalaisia sekä enemmän tai vähemmän virallisenkin neuvostovaltion lähettiläitä. Teemana on, kuinkas muuten, Venäjän tulevaisuus.

Pian zapadnikkien, slavofiilien, liberaalien ja konservatiivien ristiriidat räjähtelevät silmille. Iänikuiset erot ja teoriat ja vanhat kaunat otetaan esille illan ja aamunkin tunteina. Porukka nimittäin nauttii usein enemmän mieltä virkistäviä juomia kuin istuskelee kuuntelemassa kuivia esitelmiä juhlasalissa.

Toimittaja joutuu kohtaamaan myös menneisyytensä. Hotellihuoneeseen tunkeutuu nainen, Tasja, josta hän jo luuli päässeensä eroon. Kirjailija liikkuu ilkikurisen kepeästi, itseään säästämättä, menneessä ja nykyisessä. Lukija voi vain pudistella päätään ajatellessaan Venäjän tulevaisuutta…

Pauli Tapio on kääntänyt Dovlatovin pienromaanit, eräänlaisen trilogian, osaavasti erikoisen itseironian ja mustan huumorin säilyttäen. Toivottavasti sarja saa vielä jatkoakin. Ainakin venäjäksi lukemani Zona, Kompromiss ja Zapovednik (Suojelualue) tulevat heti mieleen.

Dovlatov, Sergei. Meikäläiset. Idiootti, 2012, 154 sivua.

Dovlatov, Sergei. Matkalaukku. Idiootti, 2012, 169 sivua.

Dovlatov, Sergei. Haarakonttori. Idiootti, 2014, 184 sivua.