Eksyksissä Mustilan puiden puutarhassa – moottorisahataiteen ja metsän mystiikan keskellä

Keskikesä toi mukanaan ukonilmat, jotka rymisivät Keski-Uudenmaan yllä kuin sähköistynyt painekattila. Lähdin pakoon sitä tunnetta, kun ilma tuntuu seisovan ja taivas painuvan alas. Suuntasin kaakkoon, Elimäelle, paikkaan, jossa tiesin olevan puiden puutarhan. Halusin nähdä omin silmin, miltä arboretum näyttää: voisiko se olla akateeminen puiden pelto vai jotain paljon villimpää ja kerroksellisempaa?

Kun Mustilan arboretumiin ajetaan pääkaupunkiseudulta, tie kulkee Kotkan, Kouvolan, Artjärven ja Myrskylän suuntaan. Jokainen niistä on potentiaalinen pakopaikka ukkosahdistukseen, mutta Mustila vetää puoleensa tavalla, joka tuntuu sekä historialliselta että henkilökohtaiselta. Arboretum kuulostaa sanana hienostuneelta, melkein ulkomaiselta, mutta todellisuudessa se on paikka, jossa puut ovat sekä kokoelma että maisema, tutkimuskohde ja elämys.

Puiden puutarha ja metsän kulttuurinen kerrostuma

Arboretum juontuu latinasta, jossa arbor tarkoittaa puuta. Sana avaa oven maailmaan, jossa puut eivät ole vain metsän osa tai rakennusmateriaali, vaan kulttuurinen muistijälki. Suomessa arboretumit ovat syntyneet osaksi puutarha- ja kasvitieteellistä perinnettä, jossa kiinnostus ei ole rajoittunut kotimaisiin lajeihin. Varhaisissa arboretumeissa testattiin, mitkä vierasperäiset puut selviävät pohjoisissa oloissa, ja samalla luotiin kokoelmia opetuksen, tutkimuksen ja yleisön iloksi.

Mustila on tämän perinteen lippulaiva. Vuodesta 1902 lähtien se on kasvanut 120 hehtaarin puulajipuistoksi, jossa on noin 250 puulajia sekä lisäksi pensaita ja perennoja. Mustila ei ole syntynyt hetkellisen trendin seurauksena, vaan pitkäjänteisen kasvikokeilun tuloksena. Se on paikka, jossa puut ovat saaneet kasvaa, epäonnistua, juurtua ja menestyä suomalaisessa ilmastossa.

Maisema ei ole oppikirjamainen. Puut eivät asetu riveihin, vaan kerrokselliseksi kokonaisuudeksi, jossa ihmisen ohjaus ja luonnon oma hitaus kohtaavat. Mustila tuntuu paikalta, jossa puut ovat yhtä aikaa kokoelma ja maisema, tutkimuskohde ja elämys.

Moottorisahataide – metsän ääni ja kansanomaisuus

Moottorisaha on suomalaisessa mielikuvassa ennen kaikkea työn, metsän ja selviytymisen väline. Silti sen ympärille on kasvanut taiteen muoto, joka on yhtä aikaa karkea ja herkkä, kansanomainen ja näyttävä. Moottorisahataide tekee näkyväksi puun muuttumisen muodoksi: kun saha puree runkoon, syntyy äänen, sahanpurun ja liikkeen keskelle veistos, joka näyttää yhtä aikaa välittömältä ja lopulliselta.

Suomessa moottorisahaveisto ei ole pelkkä kuriositeetti tai matkailunäytös. Se kytkeytyy metsäkulttuuriin, ammattitaitoon ja kansanomaiseen kuvittelukykyyn. Tunnetuimpien tekijöiden joukkoon kuuluvat Paavo Tiihonen, Hannu Kyllönen, Arvo Hietala, Leo Laakko, Kari Onninen, Markku Tuominen, Juha Käkelä, Raimo Hautaluoma ja Jari Rantanen. Mustilan arboretumissa teoksia on monilta tekijöiltä, muun muassa Fatima Naranjo Almenralta, August Eskeliseltä, Taisto Pehkoselta ja Juha Käkelältä.

Fátima Naranjo Almenran teos Soul of trees – puiden sielu (2019) on vaahterasta veistetty teos. Se on abstrakti, ja se keskustelee hienosti metsän kanssa.

August Eskelisen Tyttö ja tanssiva karhu (2020) puolestaan edustaa satumaista ja voimakasta tyyliä, joka on tehnyt Eskelisestä tunnetun. Eskelinen on kertonut, että hänen veistotaipaleensa alkoi käytännön syystä, kun hänen lapsensa tarvitsi itse tehtyä myytävää koulun joulumyyjäisiin.

Moottorisahataide on performatiivista, nopeuden taidetta, mutta ei hätäistä. Se vaatii kykyä nähdä veistos pöllissä ennen ensimmäistä viiltoa. Lopputulos voi olla karhu, lintu, metsänhenki tai abstrakti muoto, mutta yhteistä niille on materiaalin kunnioitus. Veistos ei peitä puuta alleen, vaan tuo esiin rungon syyt, pinnan ja painon.

Kahvilan papusoppa ja kohtaamiset

Mustilan arboretumin kahvila on iso hirsirakennus, jonka ovesta sisään tullessa on kumarrettava. Soppaa ottaessa ollaan kyyryssä, ja tunnelma on kuin vanhassa metsäsaunassa. Kahvilan pitäjä, Oona Sailto, on toista kesää töissä. Hän kertoo: ”Täällä on kiva olla töissä koska täällä pääsee myös tekemään ruokaa ja leipomaan. Pidän ruuanlaitosta”, sanoo Sailto.

Papusoppa maksaa kympin, saman verran kuin sisäänpääsymaksu arboretumiin. Lounaspöydällä on kaksi isoa leipää: ruista ja vehnää. Reilua meininkiä täynnä maalaismakuja.

Kahvilan ulkopuolella tapaan loviisalaisen Matias Nyströmin, joka kertoo käyneensä Mustilassa kahdenkymmenen vuoden ajan: ”Tällä kertaa en taida käydä edes kiertämässä metsässä vaan tulin tänne ihan vaan hyvän sopan perässä”, sanoo Nyström.

Eksyksissä – polkujen logiikka ja metsän vetovoima

Mustilan arboretum on laaja alue. Kahvilasta saa kartan, ja se kannattaa ottaa mukaan. Maastossa olevat opasteet eivät riitä hallittuun suunnistamiseen, vaan käy kuten minulle: eksyy ensimmäisen kiinnostavan polun perässä. Moottorisahaveistoksia on loputtomiin, ja seuraavaksi huomaa olevansa jo luontopolulla.

Ilman karttaa tuntuu siltä, että kohta on jo Kouvolassa tai takaisin kotona. Lasten maalaamat iloiset leppäkertut ja hyönteisopasteet kiinnostavat. Joka mutkan takaa tulee vastaan jotain uutta ja yllättävää. Mustilaan kannattaa varata vähintään kaksi tuntia, useampi, jos haluaa tutustua myös taimimyymälään ja viinikauppaan. Osa poluista on merkitty sopiviksi myös liikuntarajoitteisille.

Moottorisahataiteen metsässä törmään korialaiseen Nonna Vanhalakkaan (kuvassa oikealla), joka on tuonut Mustilaan poikansa ja tämän tyttöystävän: ”Ajattelin, että täytyy keksiä lapsille jotain virikettä. Olen käynyt itse Mustilassa useita vuosia. Täällä on hyvä liikkua myös koiran kanssa. Duffy-koira saapui juuri viime viikolla Espanjan helteistä. Mustilan metsässä on koirallekin viileämpää”, sanoo Vanhalakka.

Rurik Rantalainen ja Iina Huhtamäki kehuvat Mustilan rauhaa ja suosittelevat kohdetta kaikille, jotka etsivät helpotusta kaupunkilaisen kiireiseen elämään.

Pihdat ja metsän mystiikka

Mustilassa huomioni kiinnittyy pihtoihin. Siperian pihdasta tulee Mustilassa suosikkipuuni. Sen rungot ovat täynnä suurrealismin taiteesta tuttuja silmiä. Salvador Dalín surrealismi tarkoittaa taidesuuntaa, joka korostaa unenomaisia ja yllättäviä mielikuvia. Pihtojen rungot tuntuvat juuri sellaisilta: mystisiltä, katselevilta, salaisuuksia kantavilta.

Onko Dalílla ollut sormensa pelissä, kun pihtojen dna:ta rakennettiin? Tuskin, mutta mielikuvitus tekee Mustilan metsästä paikan, jossa puut tuntuvat olevan enemmän kuin kasveja. Ne ovat olentoja, jotka kantavat mukanaan vuosisadan historiaa.

Mustila – suomalaisen puukulttuurin hiljainen monumentti

Mustila ei ole vain puulajipuisto – arboretum. Se on suomalaisen puukulttuurin orgaaninen monumentti. Se yhdistää luonnon ja suunnittelun, metsän taloudellisen historian ja esteettisen mielikuvituksen. Mustila tekee näkyväksi sen, miten suomalainen kulttuuri osaa muuttaa luonnon työn, työn taiteen ja taiteen kokemukseksi.

Moottorisahataide ei tunnu irralliselta spektaakkelilta, vaan osalta laajempaa puun kulttuuria. Veistetty karhu, pölli tai hahmo keskustelee elävien puiden kanssa. Linnut ja hyönteiset saavat veistoksista uusia koteja. Arboretumissa taide ei asetu luontoa vastaan, vaan kulkee sen rinnalla.

Kesämatkailijan kohde – rauhaa, taidetta ja puiden historiaa

Mustila on paikka, jossa kesämatkailija voi hengittää. Se tarjoaa rauhaa, taidetta, kahvilan papusoppaa, polkuja, pihdoista avautuvia mystisiä näkymiä ja moottorisahataiteen vitsikkyyttä.

Kokemuksestani Mustila tekee näkyväksi sen, mitä puut voivat olla: historiaa, taidetta, maisemaa ja kulttuuria. Se on puiden puutarha, mutta myös suomalaisen luontosuhteen peili. Kannattaa uskaltaa katsoa.

---