Elämän komea kirjo

Inhimillisessä kokemuksessa suurin ongelma on se, että kukin saa vain yhdet silmät, ja vain yhdet aivot. Toisen henkilön mielentila on tavoitettavissa vain välillisesti, ja yleensä vain niiden, joiden elämäntapa ja asuinpaikka ovat yhteneviä oman kanssa. Ron Fricken elämäntyö hakkaa reikiä tähän ymmärtämättömyyden muuriin. Se päästää ihmisen tasolle kaikissa niissä kolkissa, jossa ei ole itse käynyt. Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla Suomeen saadaan viimein Samsara, Fricken kaksi vuotta sitten julkaisema mestariteos.

Fricken elokuvat eivät ole tyypillisiä. Niissä ei ole juonta, ei henkilöhahmoja, ei tarinaa. Ne eivät myöskään ole tyypillisiä dokumentteja, sillä ne eivät selitä, eivätkä alleviivaa. Fricken tyylilaji on vain näyttää asioita vailla selittämistä. Samsara on kokoelma kuvia ja ääntä, jossa jatkuvuus on katsojan vastuulla. Asiat liittyvät toisiinsa, kun on valmis antamaan niiden liittyä.

Hullun kaunista kuvaa

Elokuva on visuaalisesti hurjaa tykitystä. Digitaalisen kuvan ja nopeiden kuvausten aikakautena se on kuvattu 70 millimetrin filmille, vuosien varrella. Harkinta ja tyylitaju näkyvät kaikessa. Samsarassa on kiireetön ja komea ote silloinkin, kun se on vauhdikkaimmillaan ja uutta sisältöä ammutaan verkkokalvoille sarjatulella.

Fricke esittelee olemassaolon eri muotoja laidasta laitaan. Samsara vie pyhiin paikkoihin, teollisuuskomplekseihin, vankiloihin, toimistoille, asevarastolle ja baariin. Se vie kujille ja kaduille, palatseihin ja röttelöihin. Jo pelkästään näiden kaikkien paikkojen näkeminen oikeuttaa elokuvalle annetun ajan.

Vastakkainasettelut ovat harkittuja, ja osa herättää hämmennystä. Kun tiibetiläisen munkkiluostarin hiljaisista ja hyvin käyttäytyvistä lapsista leikataan vankilaan, tipahtaa tuolin reunalta. Pitäisikö lapsia sittenkin sääliä, kun he hiljaisina osallistuvat hiekkamandalan tekemiseen ja tuhoamiseen? Ovatko nämä kaukana Nintendosta ja My Little Ponysta kasvavat lapset sittenkin vain vankeja aikuisten nimeämälle pyhälle?

Häiritsevää vai ei?

Mitä ylipäätään pitäisi ajatella, kun katsoo kalterien välistä koppiin suljettujen ihmisten silmiin? Tekee yhtä aikaa mieli kääntää katse pois ja pysäyttää kuva, jotta sitä voisi katsoa pidempään. Tai miten suhtautua vaikkapa Mekan suureen moskeijaan Masjid al-Haramiin? Pyhiinvaeltajien kurimus pyhimmän, Kaaban, ympärillä on pysäyttävä näky.

Samsara on hämmentävä yhdistelmä sitä mitä janoaa ja sitä mitä vihaa. Teollinen lihatuotanto ja globaali sotateollisuus kulkevat käsi kädessä maailman vihreimpien niittyjen kanssa. Välillä Fricke alleviivaa liikaa. Pikkutyttö pinkki haulikko kädessään yhdistettynä lasten värikkäisiin hauta-arkkuihin alkaa mennä vähän yli. Tarvitseeko tätä, että ymmärtää hävetä. Joku varmasti tarvitsee.

On pakko ajatella, että Samsara olisi suorastaan sietämätön, mikäli katsojan maailmankuva on juurtunut viimevuosisadan länsimaisiin kliseisiin. Sokeassa oikeutuksen kulttuurissa kasvaneelle voi olla vaikeaa kohdata jälkiään näin läheltä.

Fricke suorastaan kiusaa heteronormatiivista miestä. Kun on tunnin katsonut asioita mitä ei oikeastaan haluaisi nähdä, yhtäkkiä ruudulla heiluttaa lantioitaan Cascade Barin vähäpukeiset tanssijat. Jos ehtii kiihottua ennen kuin huomaa pullottavat pikkuhousut, voi olla lounaan poistuminen lähellä.

Valkohehkuisen pyhää

Samsara on lopulta pyhä kokemus, jos sellaisia osaa kokea. Se ei vaadi kuitenkaan enempää hengellisyyttä kuin valmiuden tarkastella maailmaa läheltä. Jos haluaa nähdä, Samsara tarjoaa paljon katsottavaa. Se pursuaa sekunti sekunnilta hienompia ja hirveämpiä asioita, ja pitää otteessaan loppuun asti.

Tähän voi lukea juuri niitä merkityksiä kuin haluaa, ja nähdä sen mitä tahtoo. Tärkeintä on, että Fricke vie sellaisiin paikkoihin, joihin ei muuten ikinä päätyisi. Ymmärtämään niitä ihmisiä, joiden elämä on omasta niin kaukana, että ilman Samsaraa heidän koko olemassaoloaan ei tulisi ajatelleeksi.

Rakkautta & Anarkiaa 19.-29. syyskuuta >>>