Euroopan uudet orjat

Tummapintainen, niukkapukeinen nuori nainen seisoo Torinon kadulla. Asiakkaista ei ole pulaa: eksotiikannälkäiset italialaiset miehet etsivät maksullista seuraa illasta iltaan, viikosta viikkoon.

Afrikkalaisten naisten, usein pelkkien tyttöjenkin, kuljetus seksityöläiseksi Euroopan unioniin on sitä itseään: ihmiskauppaa. Bisneksen koko karuus paljastuu, kun lukee Isoke Aikpitanyin ja Laura Maragnanin kirjan Musta, kaunis ja kaupan (Into 2012).

Isoke Aikpitanyi on entinen prostituoitu. Hän pystyi lopettamaan työn kadulla ja perusti Italiaan järjestön ja turvakodin, joka auttaa ja tukee prostituoituja ja ammatista eroon pyrkiviä elämän syrjään kiinni. Isoke kertoo kirjassaan oman ja useamman kohtalotoverinsa tarinat, jotka Laura Maragnani on toimittanut julkaisukuntoon.

Ihmisorjaksi Linnake-Eurooppaan

Nigeriasta kotoisin oleva Isoke oli vasta 20-vuotias, kun hänet houkuteltiin valheellisin lupauksin ja väärennetyillä papereilla seksityöhön Eurooppaan, maanosaan, jonka vauraudesta Benin Cityn kaduilla haaveilivat liki kaikki. Isoke oli kuullut muista nuorista naisista, jotka olivat lähteneet Eurooppaan, tekivät siellä uraa ja lähettivät rahaa Nigerian-sukulaisilleen, jotka sitten leveilivät rahoillaan ja törsäsivät luksukseen. Harva vain tiesi, mitä työtä naiset lopulta joutuivat tekemään. Ne, jotka aavistelivat asian todellisen luonteen, sulkivat silmänsä ja teeskentelivät tietämätöntä.

Kuvaus matkasta Linnake-Eurooppaan on karmaisevaa luettavaa jo itsessään. Matkan painajainen muuttuu jatkuvaksi helvetiksi, kun Isoke tajuaa, ettei luvattua työtä Lontoossa olekaan. Korviaan myöten eri välikäsille velkaantunut nuori nainen pakotetaan Italiaan seksibisnekseen.

Prostituoitujen maailma on armoton ja raaka. Sen keskiössä on ”maman”, parittajaemäntä, joka on orjapiiskuri, pomo, mutta myös vieraassa maassa olevien, lähes kielitaidottomien naisten ainoa tuki ja turva – tosin kyseenalainen sellainen.

Seksityöläisten arki on alituista huijaamista ja huijatuksi tulemista, väkivallan pelkoa, raiskauksia ja raskauksia, tauteja, alistumista ja häpeää. Tummaihoiset prostituoidut ovat kaksinaismoralistisen italialaisen yhteiskunnan pohjasakkaa, jota tuntuvat vihaavan niin miesasiakkaat – joista monia Isoke kuvaa käsitteellä ”maksavat raiskaajat” – kuin heidän mustasukkaiset vaimonsa.

Mutta on myös toisenlaisia miehiä, jotka haluavat auttaa naisia, jopa rakastuvat. Ja näitä kyllä seksityöläiset osaavat rahastaa – ”kyniä”, kuten Isoke sanoo.

Katuelämä tekee myös ihmiskaupan uhreista väkivaltaisia, itsekkäitä ja kyynisiä. Moni prostituoitu etenee itse urallaan ”mamaniksi”, hankkii omia seksityöläisiä alaisikseen. Uhrista tulee osa riistokoneistoa.

Ei yksinkertaisia ratkaisuja

Ihmiskaupan ja seksibisneksen vyyhteen ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.

Monelle ihmiskaupan kautta Eurooppaan päätyneelle seksityöläiselle suurin este irtautua alasta on paperittomuus, joka estää saamasta muuta työtä, havittelemasta kansalaisuutta ja koulutusta. Monet eivät halua olla tekemisissä italialaisen byrokratian ja varsinkaan katolisen kirkon järjestöjen kanssa, jotka tuputtavat naisille ahdaskristillistä moralismia.

Virkavaltaan eivät naiset uskalla ottaa yhteyttä, sillä he ovat paperittomia ja pennittömiä. Usein virkavaltakin pahoinpitelee, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti. Parempi ratkaisu on juosta poliisia karkuun.

Monen muun alan asiantuntijan tavoin Isoke Aikpitanyi ei pidä seksibisneksen kriminalisointia hyvänä. Se ajaa bisneksen entistä enemmän pimentoon, kaiken avun tuolle puolen.

”Pitipä asiakkaasta tai ei, hän on usein meidän tyttöjen ainut voimavara”, kirjoittaa Isoke.

Hänkin pyristeli irti seksityöstä asiakkaansa, Claudion avulla. Nyt Isoke ja Claudio ovat naimisissa. Lopullisen kimmokkeen seksityöstä luopumiselle antoi tieto, että Isoken oma sisko aikoi seurata hänen jalanjälkiään Eurooppaan rahan perässä.

Se oli viimeinen pisara.

Jättimäinen bisnes

Isoke Aikpitanyi muistuttaa, ettei ihmiskauppa ole ainoastaan seksiin liittyvä prostituoitujen ja asiakkaiden ongelma.

”Ihmiskauppa on ennen kaikkea jättimäistä liiketoimintaa. Bisnestä. Se on orjuutta, joka tuottaa tukuittain rahaa, ja rahat jaetaan valkoisten ja mustien kesken täydessä yhteisymmärryksessä.”

Järjestelmää uusintavat omalla tavallaan naisten rahaa ruinaava suku kotimaassa, salakuljetuksesta vastaavat välittäjät ja muut välikädet, Euroopan parittajat ja entiset katutytöt ”mamanit”, italialaiset miesasiakkaat ja heidän puolisonsa, Italian yhteiskunnan asenteelliset viranomaiset ja rasistinen byrokratia, jopa hyvää tarkoittavat järjestöt ja kirkon organisaatiot.

Isoke Aikpitanyi listaa muutamia konkreettisia keinoja, joilla seksityötä tekevien naisten tilannetta voisi helpottaa. Henkilöpaperien hankkiminen pitäisi tehdä helpommaksi. Paperit mahdollistavat edes jonkinlaisen itsenäisyyden ja integroitumisen yhteiskuntaan.

Vertaistuki vaikuttaa olevan tehokkain avustusmuoto. Isoke Aikpitanyin perustamassa turvakodissa ei moralisoida, syyllistetä eikä pakoteta hankaliin ja raskaisiin viranomaisprosesseihin, mikäli nainen ei sitä itse halua.

Lopulta taustalla on suuria kysymyksiä: globaalit tuloerot, Afrikan maiden köyhyys, sisäinen epäoikeudenmukaisuus, työttömyys ja olematon odotushorisontti, joka saa ihmiset kaipaamaan Eurooppaan – liki hinnalla millä hyvänsä.

Tästä päästään riistokapitalismiin, jonka pääomaprosessin olennainen osa on rahan kasautuminen rikkaaseen keskukseen perifeeristen alueiden kustannuksella.

Kansa protestoimaan!

Ihmiskauppa ei ole ratkaisu Nigerian ongelmiin. Isoke Aikpitanyin mukaan työläisten ja vähävaraisten on noustava kapinaan.

”Jollei vanhemmilla, perheillä, ole rahaa ruokaan tai lasten vaatettamiseen tai koulunkäyntiin, silloin heidän on kannettava kortensa kekoon: protestoikoot. Ottakoot vastuun pyytää työnantajilta tai hallitukselta parempaa palkkaa, parempia kouluja ja parempaa elämänlaatua. Ei heille tai Nigerialle rakenneta säällistä tulevaisuutta sillä, että perheitä myydään värvääjille”, toteaa Isoke.

Musta, kaunis ja kaupan on kirjoitettu afrikkalaista tarinaperinnettä mukaillen, ja teksti on mukaansa tempaavaa.

Kirjan loppuun on koottu kaikkien kirjassa mainittujen seksityöläisten elämänvaiheita. Moni on tapettu tai kuollut hoitamattomiin sairauksiin ja köyhyyteen, osa tekee yhä seksityötä kadulla.

Mutta monet ovat myös päässeet irti kadun helvetistä. Ja juuri tätä Isoke yrittää edesauttaa kertomalla tarinan itsestään – naisesta, joka selviytyi.