Haavisto jatkaa Paasikiven linjaa

Timo Harakka kutsuu blogissaan Pekka Haavistoa sarkastisesti Paasikiven ”reinkarnaatioksi”. Paasikiven näkemyksiä onkin syytä arvostaa Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta.  Siinä suhteessa tärkein ilmansuunta on itä. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan avainongelma on ja tulee aina olemaan suhteemme Venäjään.

Nato-kysymyksessä olennaisin asia Suomelle on myös suhteemme Venäjään. Useimmiten jäsenyyden tarvetta perustellaan sillä taka-ajatuksella, että Nato olisi näinä Venäjän epävarmoina aikoina turvamme ja sitä olisi syytä hakea. Tätä väitettä on syytä tarkastella historian kokemuksen valossa.

Historiallisesti paradoksaalista on se, että irrationaalisista Venäjän peloista johtuva suuntautuminen läntiseen sotilaallis-poliittiseen yhteistyöhön loisi juuri sen ainoan hypoteettisen mahdollisuuden, missä uhka idästä olisi todella reaalinen.

Venäjän valtakunnan etu Suomeen nähden on aina ollut ensi sijassa sotilaallinen ja turvallisuuspoliittinen. Suomella Venäjän naapurina on oma historiallinen taustansa. Paasikivi korosti, että Venäjä näkee Suomen erikoisaseman itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi.  

Lähtökohtana ovat tosiasiat Suomen ja Venäjän suhteissa: maantieteelliset eli naapuruus, strategiset eli Pietarin asema Itämeren pohjukassa, yleispoliittiset eli Venäjä suurvaltana. Suomalaisten on oman etunsa vuoksi syytä tunnustaa itäisen suurvaltanaapurimme legitiimit turvallisuusintressit Suomen suunnalla ja toimittava niin, ettei näitä intressejä Suomen alueen kautta voitaisi naapurin mielestä pitää uhattuna. Tämä ei ole suomalaisten heikkoutta, vaan viisautta ja sitä kautta vahvuutta. Suomen on parasta pyrkiä pysymään suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.

Raoul Palmgren kirjoitti ”suuresta linjasta”, jonka keskeinen ajatus on, ettemme milloinkaan saa Venäjää vastaan turvautua ulkopuolisiin voimiin, sillä siinä politiikassa me kohtaamme vain tuhoa. Suomi on joutunut etulinjaksi niin ruotsalaisten kuin saksalaistenkin suuntautuessa Venäjää vastaan. Suomen ja Venäjän suhde on suomalaisille kansallisesti keskeinen kysymys.

Tuntemattomassa sotilaassa Honkajoki rukoili korkeimpia voimia auttamaan, etteivät Suomen herrat enää löisi koskaan päätään Karjalan mäntyyn. Poliittisen realismin taju ei näytä aina olevan Suomen poliittisen eliitin kaikkien edustajien vahvimpia puolia.

Suomessa on ollut tietyn poliittisen ajattelutavan ristiriitana kansallisuuskiihko suhteessa Venäjään ja kansallisajattelun, jopa kansallisvaltion kieltäminen etsittäessä uusia liittosuhteita länteen. Euroopan Unioniin liityttäessä tämä tuli erityisen selvästi näkyviin. Mielikuvissa Suomi saatetaan nähdä jonkinlaisena ”ritarikuntana” matkalla Euroopan ytimeen. Kytkeydytään samalla ikään kuin ajopuuna Naton aseteknologiaan.

Paasikivi painotti historian kokemuksen pohjalta, että Suomen on saatava päättää itse Venäjän-politiikastaan. Idänsuunnan turvallisuuspolitiikkaa ei pidä mennä luovuttamaan Suomen ulkopuolelle. Suomen on huomioitava Venäjän legitiimit turvallisuusintressit etenkin Pietarin suunnalla ja Itämeren alueella eikä pidä luovuttaa maaperäänsä astinlaudaksi Venäjää vastaan.

Suomen maantieteellinen sijainti ei ole Paasikiven päivistä muuttunut. Suomen ei tästä lähtien pitäisi antautua suurvaltojen eturistiriitojen mahdolliseksi taistelutantereeksi. Sitoutuminen läntiseen sotilasliittoon saattaisi, jos historiaan on luottamista, koitua kohtalokkaaksi Suomelle.

Pekka Haavisto kirjoitti aloittaessaan kesällä presidentin vaalikampanjan Paasikiveen viitaten: ”Kansainvälisellä taloudella ja Suomella on takanaan pitkä myötätuulen jakso. Nyt ollaan Euroopassa tilanteessa, jossa on selvittävä vastatuulessa. Talouden rakenteet on luotu hyviä päiviä varten, mutta kukaan ei tiedä miten ne kriiseissä toimivat. Etsimme nyt ratkaisua, joka olisi Suomen talouden ja suomalaisten veronmaksajien kannalta paras muistaen, että kriisit ovat usein iskeneet Suomeen syvemmin.”