Hiljainen kesä

Elokuun päivä on kääntynyt viileäksi. Pilvet verhoavat taivasta. Paljaat varpaani imevät kylmää lattian kiviltä. Katselen, kuinka ampiainen rauhoittuu syömään päreeltä mansikkahilloa. Jaamme aterian: minä syön letun ja annan sisareni ahmia nälkäisen vatsansa täyteen sokerista hilloa. Se värisee mielihyvästä; hotkii ja hotkii, kunnes sen jalat ja tuntosarvet ovat sokerista tahmeat ja lento horjuvaa. Tiedän, että se lentää jonnekin lepäämään ateriastaan. Toivon, ettei se enää herää. Syksy vie sen kuitenkin ja viimeiset päivät ovat nälkäisiä; se on ajettu pesästä, eikä ruokaa enää ole.

Nyt on ollut niin kovin hiljainen kesä: olen nähnyt kovin vähän hyönteisiä. Voikukat rehottivat kullan keltaisina kesäkuun pelloilla, mutta niiden kerääminen oli pelottavan helppoa: mehiläisiä ja kimalasia oli häkellyttävän vähän. Vilja ei itänyt tai paahtui kuivuville pelloille, kun sateita ei tullutkaan. Kesän edetessä kasvoi pelko: aloin nähdä kuivuneita puuntaimia, palanutta nurmea, kuihtuneita ojanpientareita. Ihmisten valitellessa kuumuutta luonto teki hiljaista kuolemaa.

Ainoa kestävä malli järjestää yhteiskunta ja tuotanto, on sellainen, jossa tuotanto on dialektisessa suhteessa ympäröivän luonnon, sen tarjoamien resurssien ja palveluiden kanssa. Ylittäessään ikuisen kasvun nälässään luonnon kantokyvyn, ihmiskunta on luonut itselleen ilmeisen umpikujan, jonka seuraukset ovat yksi toisensa jälkeen alkaneet nousta näkyville. Kyse ei enää ole elinkelpoisuuden säilyttämisestä lapsille tai lastenlapsille – kyse on palavasta tarpeesta luoda uusi järjestelmä, jotta on mahdollista jäädä henkiin seuraavasta vuosikymmenestä.

Olemme usein lakaisseet ympäristökysymykset sivuun suurten ihmiskysymysten: työllisyyden, talouden ja hyvinvoinnin tieltä. Nyt on korkea aika nostaa ne esiin: suhdetta luonnon kanssa ei ratkaista yksittäisillä lakiuudistuksilla tai ympäristöveroja lisäämällä. Tarvitaan järjestelmätason muutos, jossa luonnon ja ihmisten eloonjääminen ja talouden uudelleen organisointi näistä lähtökohdista ovat määrittävät tekijät.

Tämä on ollut hiljainen kesä, jonka aikana olen seurannut muutoksen merkkejä kylmyyden kiertyessä sydämeni ympärille. Tämä on hiljainen kesä, sillä tänä kesänä pelko sai minut kiinni. Aikaa on vähän ja muutos vääjäämätön, armoton. Yhtä armoton, kuin se kylmä kapitalismi, joka repi ja tuhosi elämän edellytykset. Ja silti aion elää. Onkin siis kysyttävä: mitä on tehtävä, kun vihollinen uhkaa elämän edellytyksiä maapallolla.