Huonosti käyttäytyvät aikuiset

Jo muinaiset egyptiläiset sen tiesivät – nykynuoriso on niin mahdotonta, että ellei meno muutu, niin jumalat hylkäävät varmasti. Lasten parhaista ja sinnikkäistä yrityksistä huolimatta aikuiset eivät vieläkään ole oppineet tavoille.

Tämä kirjoitus syntyy siitä tyrmistyksestä, jonka koin ruokakaupassa. Aikuinen (merkityksessä täysikäisyyden saavuttanut) nainen kojautti kolmevuotiastani ostoskorilla päähän. Vanhinkojahan sattuu, ei siinä mitään. Mutta kun ”aikuinen” tuijottaa hetken monttu auki lasta ja jatkaa sitten matkaa puhua pukahtamatta (tai no ainakaan meille), on kuvassa jotakin todella häiritsevää. Lapsilta vaaditaan (kyllä, viisaasti ja ihan oikein) kiitoksia, anteeksipyyntöjä ja olehyviä tiukasti ja säännönmukaisesti. Milloin nämä pelisäännöt ovat lakanneet koskemasta meitä aikuisia?

Löydän itseni toistuvasti automarketista tekemästä ostoksia muiden lapsiperheiden kanssa. Suureen markettiin meitä mahtuu moneen junaan – sydäntä lämmittävistä perheistä niihin, joiden kohdalla tekee mieli kiihdyttää askeleita. Suurin murhe näyttää olevan se, että liian usein perhe tuntuu koostuvan kahdesta erillisestä yksiköstä aikuisesta / aikuisista ja lapsesta / lapsista. Aikuisilla on aikuisten jutut, jotka puhutaan lasten päiden yli, kuin näitä ei olisi ollenkaan paikalla. Lapsilla on lasten jutut, joihin aikuiset osallistuvat vain kieltäjinä, valvojina ja rajoittajina tai vaihtoehtoisesti lahjojina ja hämääjinä. Vallitsee kuin sanaton kauhun tasapaino – lapset eivät puutu aikuisten juttuihin – aikuiset eivät osallistu lasten juttuihin. Ja kaikki yhdessä toivovat, että vastapuoli häiritsisi omia touhuja mahdollisimman vähän.

Ja sitten on oma lukunsa kokonaan aikuiset, joilla ei ole lapsia lainkaan. ”Ei mulla ole lapsia, mutta musta ois hyvä, että alettais taas antaa risulla selkään…” – ”Ei mulla ole lapsia, mutta eikö ne vois kaikki sulkea johonkin laitokseen, kunnes ne on täysikäisiä” ”Mä pelkään lapsia, kun ne on niin outoja” Lapset ovat vastenmielisiä, ikäviä outoja ja taakka paitsi vanhemmilleen, myös kaikille muillekin ihmisille, jotka kohtaavat.

Täytynee paljastaa kupletin juoni Än Yy Tee nyt. Minä olen melkolailla aina rakastanut lapsia. Omiani suorastaan palvon. Tästä voi kääntäen poikkeuksellisen tarkasti ennustaa mitä mieltä olen edellä kuvatun kaltaisista aikuisista. Herranen aika ihmiset! Lapset ovat ihmisiä siinä, missä muutkin. Ei lapsille tarvitse puhua mitään erityistä lapsikieltä. Päin vastoin, oletteko nähneet lasten ilmeet, kun alentuvan mairea täti-ihminen tulee puhumaan heille ”lasta” – tarkkailkaapa ja vetäkää siitä oikeat johtopäätökset! Lasten kanssa pärjää, kun malttaa katsoa silmiin, kuunnella, mitä puhutaan ja vastata kysymyksiin sen sijaan, että puhuisi lasten päälle omiaan. Ei se mitään korkeampaa tähtitiedettä ole, vaan aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä tuttua arkista kohteliaisuutta.

Paitsi että eihän tämä normaali onnistu edes aikuisten välisessä toiminnassa. Puhumattakaan siitä, että aikuisen kuulisi sanovan kiitoksia ja olehyviä ja sitä kaikista kamalinta. Eihän nyt aikuinen ihminen sano anteeksi. Aikuinen sanoo korkeintaan ”anteeksi, mutta” ja vesittää jatkolla kaiken vilpittömyyden aloituksestaan. ”Olen pahoillani, että sinusta tuntuu siltä” sanoo aikuinen ja kuvittelee oikeasti pyytävänsä jotakin anteeksi – vaikka vain vähättelee ja latistaa toisen kokemusta ja välttelee vastuuta omasta toiminnastaan.

Tunnen itseni ulkoavaruuden asukkaaksi ottaessani lapsen mukaan päivittäisiin askareisiin. Meillä ei ole ”aikuisten hommia” vaan lapsi sujuvasti auttaa pyykkien, tiskien ja siivoiluiden kanssa. Hän valitsee topakasti kaupasta itselleen mieleiset jugurtit ja auttaa isiä lastaamaan kärryyn maidot, leivät ja vihannekset. Meillä ei ole lasten hommia, vaan aikuiset leikkivät, kiljuvat ja osallistuvat lasten hommiin. Äiti riittää paljon pidemmälle matkalle, kun lakkaa nimittämästä lasten kanssa touhuilua työksi ja oivaltaa, mitä se pohjimmiltaan on – etupäässä leikkiä.

Lapset ovat urhoollisia sotureita – väsymättä he yrittävät kasvattaa huoltajistaan vanhempia ja läheisistä ihmisistään aikuisia. Vaatimukset eivät ole kummalliset, mutta ne ovat sitäkin haastavammat: ottaa toinen toisemme huomioon, huolehtia, rakastaa ja asettaa rajoja, ottaa mukaan ja osallistua. Lapset ovat onnellisia, silloin kun aikuiset heidän elämässään osaavat leikkiä kuin lapset ja olla vastuussa kuin aikuiset. Jos tämä on meille liian vaikeaa, niin ei meiltä suinkaan vanhemmuus ole hukassa – olemme hukanneet koko ihmisyyden.