Hyvinvointivaltion jälkeen

On aina jossain määrin kiusallista kuulla ulkomaalaisilta vasemmistolaisilta ihastelua suomalaisen hyvinvointivaltion menestyksestä. Olen useammin kuin kerran kuullut väitteen: ”Suomi on toteutunut utopia”. Tietenkään en kiistä ajatusta siitä etteikö tietyssä historiallisessa tilanteessa hyvinvointivaltiota voitaisi pitää jonkilaisena utopiana. Mutta ”toteutuneen utopian” ajatus tuntuu pysäyttävän historiallista liikettä. Se tuntuu viestivän historian loppua, yhteiskunnallisen uudistustyön tarpeettomuutta. Vaikka työväenliikettä inspiroikin aiemmin sosialismin tavoite, muuttui hyvinvointivaltio luokkakompromissin muodossa yht’äkkiä koko vasemmiston päätavoitteeksi. Utopia oli jo toteutunut. Ei ollut tarvetta pyrkiä enää pidemmälle. Sosialismi tavoite unohdettiin ja jäljelle jäi hyvinvointivaltio.

Edelleenkin suomalaisen vasemmiston tila on jossain määrin sama. Vaikka onkin edelleen toimijoita ja poliittisia ryhmiä, joiden tavoitelistaan sosialismi kuuluu, on hyvinvointivaltio edelleen radikaaleinta mihin vasemmisto kykenee. Hyvinvointivaltio on kuitenkin menneisyyden saavutus. Hyvinvointivaltion puolesta käytävä uusintataisto ei ole uuden polun avaamista vaan nostalgian sävyttämää menneisyyteen tähyilyä. Sosiologi Zygmunt Bauman puhui viimeiseksi jääneessä teoksessaan ”retropiasta”, menneisyyteen suuntauneesta utopiasta. Hän katsoi länsimaisten yhteiskuntien elävän nykyisin tilanteessa jossa tulevaisuuteen sijoitettujen utopioiden tilalle ovat nousseet menneisyyteen suuntautuneet tavoitteet.

Vaikka ilmeisin esimerkki tällaisesta on perussuomalaisten ja muiden oikeistopopulistien ja fasistien orientoituminen menneisyyden kulta-aikaan (jota ei koskaan ollutkaan), voidaan myös vasemmistolainen hyvinvointivaltiohaikailu nähdä toisenlaisena retropian muotona. Politiikka suuntautuu aina tulevaisuuteen, parempaan tulevaisuuteen. Retropiat suuntautuvat kuitenkin aina menneisyyden saavutuksiin, niiden rekonstruktioon. Politiikka koskee aina kollektiivisia kysymyksiä. Retropiat pyrkivät kyllä ottamaan kantaa juuri kollektiivisiin kysymyksiin, mutta koska niiden orientaatio on nostalgista, jää kysymys tulevaisuudesta niille kokonaan avoimeksi. Kysymys tulevaisuudesta onkin jäänyt paljolti yksilötason ilmiöksi. Tulevaisuutta käsitellään puhtaasti yksilön menestymisen ja onnellisuuden kautta. Leppoistaminen, oravanpyörästä hyppääminen, kuuluisuudeksi tuleminen – nämä ovat kaikki tulevaisuuteen suuntautuvia, ei-kollektiviisia ja siten ei-poliittisia yksilötason tavoitteita. Juuri nyt tarvitsemme kuitenkin politiikan paluuta, tarvitsemme suuria kollektiivisia kertomuksia jotka opettaisivat meidät jälleen orientoitumaan tulevaisuuteen kollektiivisesti. Näemme kollektiivisessa tulevaisuudessa vain dystopioita, koska tulevaisuuskertomuksemme on korvattu yksilötason tavoitteilla. Kollektiivisen tulevaisuuden palauttaminen merkitsee siten myös utopian palauttamista. Hyvinvointivaltioon ei ole paluuta, on tavoiteltava jotain paljon parempaa