Ihmisissä meillä on voimaa

Keskitysleireiltä selvinneet kertovat tarinoita tietystä ihmisestä, joka kaiken kurjuuden keskellä on onnistunut säilyttämään ihmisyytensä, kun muut ovat alentuneet vain taistelemaan oman henkiin jäämisensä puolesta. Kertomuksissa olennaista on, ettei kyse niinkään ollut siitä, mitä tämä voimakas yksilö teki muiden hyväksi vaan pelkkä hänen olemassa olonsa riitti antamaan voimaa myös muille. Tämä yksilön ihmisarvon säilymisestä oli kiinni myös muiden tahto elää.

Meidän ajallemme ja länsimaiselle kapitalismille taas ei ole ominaista kertoa tällaisia tarinoita. Meidän sankarimme ovat niitä, jotka ovat saavuttaneet omin avuin mainetta ja mammonaa, nousseet ryysyistä rikkauteen. Tarinat katkovat siteet ihmisten välillä ja jättävät huomiotta ihmisen sisäisen voiman ja hyvyyden. Näin jäljelle jäävät vain korostunut individualismi, kilpailu, kateus ja kyynisyys.

Minulle kommunismi on uskoa ihmiseen. Uskoa siihen voimaan ja yhteyteen, joka meissä on, mutta jonka kapitalistinen vouhotus mielellään sivuuttaa. Status quon säilyttämiseksi edullista on pelkistää ihmiset kuluttajiksi, jotka muistavat kuinka ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä eikä yksin mitään saisi kuitenkaan muuttumaan. Näiden tuttuakin tutumpien viisauksien toisteleminen ei tee niistä yhtään sen todempia.

Keskitysleirien käsittämättömin puoli ei ole siinä kuinka moni kuoli, vaan siinä kuinka moni onnistui selviämään. Jokaisen ei tarvinnut olla yhtä vahva ja esimerkillinen, mutta yksi tällainen yksilö auttoi muita jaksamaan. Näillä voimilla luulisi pystyvän myös muuttamaan maailmaa. On turhaa kyynistyä ja ajatella, ettei yksi teko tai yksi ihminen muuta mitään. Ilman yhtä, ei koskaan tule muitakaan.