J. Karjalaisen paluu

Onko J. Karjalainen tehnyt paluun? Kysymys on sikäli hankala, ettei mies ole poissa ollutkaan, vaan tehnyt kuluneet vuodet aktiivisesti musiikkia Lännen-Jukka -projektillaan. Kuitenkin banjolla soitettu raaka blues on hyvin toisentyylistä musiikkia kuin miehen aiemmat, radioissa ahkerasti soineet hittibiisit. Varmaa on joka tapauksessa, että uutta pop/rock-levyä ovat monet odottaneet.

Juuri julkaistulle Et ole yksin -albumille onkin hankala kuvitella sopivampaa ensisingleä uudelta levyltä kuin koko albumin avaava Mennyt mies. Karjalainen on tyylitajuinen tekijä, eikä singlevalinta taatusti ole sattumaa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen paluu listojen kärkeen on näyttävä.

Albumi nytkähtää Menneen miehen myötä tyylikkäästi käyntiin, mutta ainakin allekirjoittanutta etukäteen jännitti, lässähtääkö tunnelma vahvan alun jälkeen – sen verran paljon odotuksia levyyn on ladattu.

Pelko on kuitenkin turha: kakkoskappale Riisinjyvä kuulostaa niin J. Karjalaiselta, ettei asiassa ole mitään epäselvää. Säkeistössä käytetty toisto on miehelle leimallinen, ja tuo välittömästi tutun tunteen, kuin kotiin olisi saapunut. Vahvat kappaleet seuraavat toisiaan, ja tippa meinaa kohota linssiin: tätähän on ollut ikävä.

Albumi liikkuu kiehtovassa, nostalgisessa välitilassa. Selvästi kysymys on paljon Karjalaisen muistoista, ja monet ajalliset kytkennät osuvat jonnekin 70-luvulle: vinyylilevyt, Kekkonen, silta yli synkän virran…

Tekstit notkuvat kielikuvia ja hajanaisia muistikuvia niin, että tarinat jäävät monesti taka-alalle. Se ei kuitenkaan haittaa yhtään.

Levyn kansivihkossa Karjalainen kertoo, että suurin osa sanoituksista perustuu sivupersoonansa Markun kanssa tehtyihin haastatteluihin. Juttuun voi ehkä suhtautua epäillen, mutta tekstejä kuunnellessa tarina herää väistämättä eloon: nuorukainen 70-luvulta on jotenkin kummasti saapunut nykypäivään, ja hänen kokemuksensa ovat yhtä aikaa menneisyyttä ja tätä päivää. Ehkä on rauhoittavaakin ajatella, ettei kaikki ole sittenkään niin toisin kuin joskus ennen.

Tekstien tavoin soundit ovat kierolla tavalla nostalgiset: wurlizer, mellotron ja hammond pörräävät yhdessä putkivahvareiden kanssa, mutta loppujen lopuksi niistä muodostuu aika moderni äänivalli.

Tuntuu, että Karjalaisen pop-levyjen soundi on nykypäivää kohti tultaessa koko ajan paksuuntunut: 2000-luvun alussa tehdyt Marjaniemessä ja Valtatie ovat selvästi samaa sarjaa uusimman kanssa. Siitä huolimatta musiikki hengittää ja on vivahteikasta. Pariin kappaleeseen lisätyt torvimatot viimeistään vievät fiiliksen 70-luvulle.

Heti Menneen miehen ensitahdeista korvaan iskee mellotron, joka röytää tasaisesti läpi koko levyn. Karjalaisen albumeilla harvemmin kuultu soitin tuo kappaleisiin sekä mahtipontisia jousilinjoja että herkempiäkin sävyjä.

Roots-soundit loistavat poissaolollaan: sen enempää banjoa, huuliharppua kuin mandoliiniakaan ei levyllä kuulla, vaan soitinmaailma on hyvin sähköinen. Jenkkivaikutteet tuntuvat lievempinä: levyllä ei ole kuin yksi blues-biisi (Kurkien äänet), joka sekin on saanut omaperäisen sähköisen asun.

Kappaleissa on kuitenkin edelleen Karjalaiselle leimallisia viitteitä bluesiin ja ylipäätään mustaan rytmimusiikkiin, sekä countryyn.

Aiemmat albumit ovat tuntuneet poukkoilevilta, ja paikoin on ollut sellainen olo, että mukaan on yritetty ahtaa parhaat puolet vähän turhan monesta rytmimusiikin perinnelajista. Tällä kertaa Karjalainen onnistuu mainiosti sulauttamaan vaikutteensa ehjäksi kokonaisuudeksi.

Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluvat epätoivoisesta teinirakkaudesta kertova Yksi kerrallaan ja turistibiisi Riisinjyvä.

Tunnelmat vaihtelevat Sydänlupauksen naiivista rakkaudentunnustuksesta (joka kenen tahansa muun esittämänä kuuloistaisi lähinnä kornilta) Ole nuori -biisin psykedeeliseen myllytykseen, josta laskeudutaan upeaan päätösraitaan Sinisestä kankaasta. Tässä on malliesimerkki siitä, miten albumi kuuluu lopettaa! Biisi on selvää klassikkoainesta, ja musiikin kepeä tunnelma sopii täydellisesti keväisessä illassa rakastetun luo matkaavasta päähenkilöstä kertovaan tekstiin.

Ylipäätään levy on tasapainoinen kokonaisuus: vaihtelevat kappaleet ja sovitukset hitsautuvat hyvin yhteen, ja soundimaailma on läpi levyn yhtenäinen. Tämä albumi on taatusti yksi Karjalaisen onnistuneimpia tuotoksia. 

J. Karjalainen: Et ole yksin. Jukan Productions / Warner 2013.

>> jkarjalainen.fi