Kahdeksan surmanluotia on taidokas ja ajankohtainen
Lahtelainen Teatteri Vanha Juko tunnetaan toki ennestäänkin tasokkaasta ohjelmistostaan. Mutta näytelmällään Kahdeksan surmanluotia Juko vankistaa asemaansa yhtenä maamme kärkiteattereista. Näytelmä on taidokas ja järisyttävän ajankohtainen.
Käsikirjoituksen pohjana on Mikko Niskasen kuuluisa samanniminen tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa nurkkaan ajettu, ohjaajan itse näyttelemä pienviljelijä Tauno Pasanen ampuu neljä häntä pidättämään tulevaa poliisia.
Ohjaaja Juha Luukkonen on tuonut sen erittäin rohkealla sovituksella nykyaikaan, Lahteen vuonna 2010. Kahden lapsen isä, työtön roskakuski Pasi (Sakari Tuominen) asuu perheineen Asemantaustassa vuokrakaksiossa. Hänellä ei mene hyvin. Kuten Pasanen Niskasen elokuvassa Pasikin toteaa päällepäsmärille: ”Sanokaa sille yhteiskunnalle terveisiä, että hankkii meille töitä. Ehkä sitten pystyy paremmin noita verojakin maksamaan.”
Pasi hukuttaa pahan olonsa viinapulloon, ja hänellä on kovat piipussa.
Tytär Ellu (Minja Koski) pakenee menneisyyteen, tekee löytämäänsä luokkasodan aikaiseen päiväkirjaan eläytyessään punakaartilaisnuorukaisesta Jalmarista eli Jallusta haaveittensa sulhasen. Jalmarin ja vuoden 1918 luokkasodan kauheuksien kautta siirrytään suomalaisen väkivallan lähteille ja Hennalan vankileiriin teloituksineen.
Poika Tanu (Juha Lagström) puolestaan pakenee internetiin ja kovettaa nettirakkauteen pettyneenä lopulta itsensä. Hänen vihapuheensa lähtiessään pistoolin kanssa kaupungille on suoraan Jokelan koulusurmaajan nettiin kirjoittamasta tekstistä.
Pasin vaimo (Kirsi Asikainen) on yksinäinen muuten vaan. Mies viihtyy enemmän ryyppyporukoissa ja muuttuu yhä ressukammaksi. Tosin toivo elämän paranemisesta välillä pilkahtaa. Näytelmän hellyttävimpiä kohtauksia on koko perheen auvoisan toiveikas yhdessäolon hetki, joka kestää vain tuokion. Kohti tuhoa mennään Pasin poliiseihin ampumiin surmanluoteihin asti.
Väkevää näyttelijäkaartia täydentävät Reiskan roolissa Sami Lanki, saarnaajana, Sulona ja Jalluna Jarkko Mikkola sekä Karvamatona eli Napamiehenä Hannu Salminen.
Salla Salinin lavastus on yksinkertaisuudessaan nerokas. Se koostuu pääosin roskalaatikoista. Niiden voi halutessaan nähdä symboloivan sitäkin, että köyhät ja työttömätkin on survottu roskan asemaan.
Näytelmä sisältää myös massiivisen tilasto-osion. Näytelmäkohtausten välissä eri näyttelijät lukevat suomalaisia väkivaltatilastoja. Ja jotta kukaan ei jäisi siihen luuloon, että kaikki alkoi Jokelasta, Kauhajoelta tai Espoon Sellosta, esitellyt tilastot alkavat paljon kauempaa. Surmanluoteja on ammuttu ja ihmisiä on kuristettu ja hakattu vuosisadan ajan kauhistuttava määrä.
Tärkeä rooli on näytelmässä on myös videokuvilla, dioilla ja dokumenttivalokuvilla. Kuvat Helsinginkadun leipäjonoista kertovat yhteiskunnan jakautumisesta kaiken.
Tämän näytelmän nähtyään kenenkään on turha väittää, että kantaaottava poliittinen teatteri on kuollut.
Kahdeksaa surmanluotia ei suositella alle 15-vuotiaille. Mutta kaikille tuon ikärajan ylittäneille suosittelen hienoa ja ajatteluttavaa näytelmää lämpimästi.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
