Kaikuja vuodesta 1918

No nyt on sitten netissäkin edes yhdet asialliset sivut. On aivan loistavaa että saamme nyt tutustua Tiedonantajan rohkeisiin ja herroja kumartelemattomiin kirjoituksiin ja uutisiin.

Olen saanut kunnian kirjoitella omia ajatuksianikin noille sivuille ja sen teen mielelläni. Jostain pitää nyt siis aloittaa ja koska tällä tammikuun viimeisellä viikolla on aina muistettu suuria tapahtumia vuonna 1918, on se mielestäni erittäin hyvä aihe ensimmäiseen pohdintaani.

Kirjoitus saattaa olla hieman juhlava, mutta se on tämän asian parissa varmasti ainoastaan sopivaa.

Kun työtätekevältä kansalta viedään kaikki sen perusoikeudet, työ, asuminen ja ruoka, ei sille jää muuta menetettävää kuin raskaat kahleensa.

Uskoisinpa, että näin pelkistetysti moni 1900 – luvun alun Suomessa elänyt mies tai nainen, kaupungissa tai maaseudulla, ajatteli. Köyhä kansa oli saanut oppia olemaan nöyrä ja se oli myös joutunut oppimaan sen seikan, että oikeus elämiseen ja omista teoistaan päättämiseen ei ollut omissa käsissä, vaan se riippui pitkälti kunkin henkilön syntyperästä. Työläinen oli työläinen ja torppari aina torppari. Herrasväki sen sijaan saattoi tavoitella jotain parempaakin, olihan sillä siihen evankelisluterilaisen kirkon ja sen itsensä hallinnassa olleen järjestelmän vankkumaton tuki.

Porvaristo pitikin vahvasti tästä vallastaan kiinni ja se oli sen turvaamiseksi valmis varsin epäilyttäviin ja jopa väkivaltaisiinkin keinoihin jo tuolloin. Kun työväki alkoi lopulta järjestäytyä suurimittaisesti ja koetti lakoilla ja järjestelmän antamilla demokraattisilla mahdollisuuksilla parantaa omaa asemaansa, ryhtyi porvaristo nopeisiin vastatoimiin. Tinkien jopa omasta itsenäisyyshaaveilustaan, se oli valmis liittoutumaan tuolloisen isäntämaamme Venäjän vallanpitäjien kanssa, saadakseen itselleen enemmistön turvaaman vallan, maamme asioista päättävässä elimessä, elikkä eduskunnassa.

Omien toimiensa herättämään levottomuuteen vallasväki reagoi puolestaan kokoamalla joukostaan, yhteisesti rahoitettuja, sotilaallisia järjestys joukkoja, eli niin sanottuja Suojeluskuntia.

Tällainen kehitys katsottiin työläisten ja torpparien joukossa pelottavaksi ja jopa härskiksi sodanjulistukseksi ja näin ollen, ei sille jäänyt muita vaihtoehtoja kuin vaieta ja kärsiä tai nousta vastarintaan noita lahtarikaarteja vastaan.

Olemme siinä onnellisessa asemassa että tiedämme mihin tuo pyrkimys vapauteen lopulta johti ja kuinka julmalla tavalla nämä haaveet työläisiltä kaadettiin, mutta nuo ihmiset eivät raakaa tulevaisuuttaan osanneet varmaankaan arvata. Siltä osin olemme heidän kanssaan vieläkin samalla linjalla, että emme mekään kaikesta uudesta tiedostamme ja teknologiastamme huolimatta pysty kuin pelkästään arvailemaan tulevaisuuttamme.

Meidän etunamme on kuitenkin historian tutkimisen mahdollisuus ja sitä me voimme käyttää apunamme, toisin kuin nuo juuri itsenäistyneessä suomessa asuneet köyhälistön edustajat.

Meille historia on jo varsin selvästi osoittanut mihin julmuuksiin oikeistolainen ja porvarillinen ajattelu saattaa pahimmillaan johtaa, eikä kenellekään pitäisi olla epäselvää se kuinka kylmää ja laskelmoivaa porvariston ajattelu lopulta aina on.

Perustotuushan on se, ettei ihmisoikeuksilla ole oikeistolaisen ajattelun kannattajalle mitään väliä, jos niiden sortaminen tuottaa voittoa.

Mitä me sitten voisimme oppia noista luokkasodan ajoista? Edellä mainitun lisäksi haluaisin korostaa sitä vahvaa näkemystä, joka tuolloin usean vallankumoussoturin mielessä kirkkaana loisti: jos me emme itse itseämme vapauta, ei sitä kukaan muukaan tee.

Nuo naiset ja miehet olivat valmiit antamaan henkensä aatteensa puolesta. Sellaisen rinnalla nykypäivän haasteet ovat melkoisen laimeita ja siksi jokainen meistä voikin miettiä kohdallaan mihin uhrauksiin olisi valmis ja mitä voisin itse tehdä?

On aina helppoa sanoa olevansa valmiina vaikka kuolemaan asiansa puolesta silloin kun ei ole minkäänlaista hengenvaaraa, mutta pelkäksi sanahelinäksi tuollaiset mahtipontiset julistukset ikävä kyllä jäävät, jos samalla tyydytään vain pelkkään puolueen jäsenmaksun maksamiseen ja peukaloiden pyörittelyyn, vaikka pienelläkin panostuksella voisi saada jotain oikeasti aikaiseksikin.

Koko vasemmisto, kommunisteista sosiaalidemokraatteihin, oli vuonna 1918 valmis yhdessä ajamaan työläisten ja köyhällistön etua ja sellaisen rintaman aikaansaamiseen meidänkin täytyy kohdaltamme pyrkiä. Olemme tänäänkin tilanteessa, jossa ei perääntymiselle varaa juuri ole. Oikeistolainen ja uusliberalistinen politiikka pitää vahvasti valtaa hallussaan ja vasemmisto on näin hajanaisena sille varsin köykäinen vastustaja ja siksi jatkuvasti altavastaajana.

Pitäisi siis taas koota voimat, ja tähän on SKP jo vahvasti haluaan jo toimillaan ja esityksillään näyttänytkin. Jokaisen meistä pitää myös taas kerran miettiä mitä voi aatteen eteen tehdä, onko panostus ollut omasta mielestä riittävää ja voisiko sitä omaa aktiivisuutta mitenkään lisätä? Tämä koskee eritoten meitä puolueen nuorempaa osastoa. Kuka näitä talkoita pitäisi hartiapankillaan pystyssä ellemme juuri me, joilla siihen on vielä runsaasti voimaa. Vastuuta ja työn tekoa ei pidä pelätä vaan se pitäisi tajuta nähdä mahdollisuutena.