Kaksi taktiikkaa, yksi vallankumous: vaalivoitto ja porvarillisen valtion kumoaminen Venezuelassa

Venezuelan poliittinen kriisi ja sen kansainväliset ulottuvuudet ovat jälleen uutisten keskiössä. Espanjankielisessä marxilaisessa sanomalehdessä Mundo Obrerossa  18.11.2025 julkaistu mielipidekirjoitus tarjoaa laajan historiallisen ja teoreettisen näkökulman työväenliikkeen taktiikoihin ja bolivaarisen vallankumouksen nykytilaan. Filosofi ja marxilainen ajattelija Miguel Manzanera Salavert tarkastelee kirjoituksessaan Venezuelan tilannetta klassisen työväenliikkeen perinnön kautta ja kysyy, onko maassa käynnissä siirtymä kohti uutta vaihetta, jossa demokratia muuttuu muodollisesta kansanvallasta työväenluokan omaan poliittiseen järjestelmään.

Historiallinen tausta: kaksi taktiikkaa

Salavert muistuttaa, että työväenliikkeellä on ollut 1800-luvulta lähtien kaksi tunnustettua taktiikkaa.
”Työväenliikkeellä on poliittisessa taistelussaan porvaristoa vastaan kaksi tunnustettua taktiikkaa 1800-luvulta lähtien: ensimmäinen on valtion rauhanomainen haltuunotto vaalivoittojen kautta, toinen on porvarillisen valtion tuhoaminen ja täysin uuden yhteiskunnallisen järjestyksen rakentaminen”, sanoo Miguel Manzanera Salavert Mundo Obrerossa (18/11/2025).

Salavert viittaa Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistiseen manifestiin, jossa painopiste oli ensimmäisessä taktiikassa, mutta Pariisin kommuunin kokemus avasi mahdollisuuden uudenlaiseen valtiolliseen järjestäytymiseen.

Luxemburgin ja Sacristánin perintö

Salavert tuo kirjoituksessaan esiin Rosa Luxemburgin kriittisen mutta ihailevan suhtautumisen lokakuun vallankumoukseen.

”Rosa Luxemburg kritisoi bolševikkeja porvarillisen parlamentin lakkauttamisesta; kuitenkin hän ihaili heidän poliittista toimintaansa vallan ottamiseksi työntekijöille ja totesi, että bolševikkien menestys johtui siitä, että he osasivat yhdistää kaksi taktiikkaa luokkataistelussa.”

Samalla Salavert nostaa esiin hyvin tutkimansa  Manuel Sacristán Luzónin pohdinnat 1900-luvun jälkipuoliskolta. Salavertin mukaan Manuel Sacristán Luzón pohti tätä kysymystä 1900-luvun jälkipuoliskolla, puhuen leninistien anarkistisesta ’saastumisesta’, johon hän samaistui, ymmärtäen sen porvarillisen muodollisen demokratian kumoamistaktiikkana.

Sacristánin mukaan kommunistien oli välttämätöntä puolustaa demokratian muodollisia rakenteita fasismia vastaan, mutta hän asetti kaksi ehtoa: vallankumouksellisten oli hallittava valtion väkivaltakoneisto ja toisaalta taktiikoiden oli oltava toisiaan täydentäviä.
”Sacristán asetti kaksi ehtoa sille, että porvarillinen muodollinen demokratia voisi olla väline sosialismin rakentamisessa: ensinnäkin vallankumouksellisten on hallittava valtion väkivaltakoneistoa… Toiseksi molemmat työväenliikkeen taktiikat ovat toisiaan täydentäviä”, kirjoittaa Miguel Manzanera Salavert.

Venezuelan tilanne: bolivaarinen vallankumous

Salavertin mukaan Venezuelan vallankumous on onnistunut juuri siksi, että se on yhdistänyt nämä kaksi taktiikkaa.

Ensimmäinen ehto täyttyi, kun bolivaarinen liike nousi vaaleilla valtaan ja säilytti otteensa asevoimista. Chávezin vankka asema vuoden 2002 epäonnistuneen vallankaappauksen aikana osoitti sen vahvuuden. Toisen ehdon mukaan Venezuela on kriisitilanteissa perustanut kansanmilitioita – eli valtiota tukevia puolisotilaallisia joukkoja, jotka koostuvat tavallisista kansalaisista.

Salavertin mukaan Venezuelan kriisin hetkellä imperialististen uhkien ja hyökkäyksen vaaran keskellä bolivaarinen valtio ei ole perääntynyt vaan kaaoksen välttämiseksi se on onnistunut luomaan kansalaiskaartin.

Kansainvälinen konteksti ja imperialismin uhka

Salaver varoittaa Yhdysvaltojen sotilaallisista kokeiluista, joissa hyödynnetään tekoälyä.
Salavertin mukaan Yhdysvaltain armeija kokeilee uusia sotilaallisia taktiikoita tukeutuen tekoälyyn. Tämä on äärimmäisen vaarallista, sillä se opettaa kansanmurhan taitoa teknologialle, jota ei vielä täysin tunneta.

Salavert vertaa tilannetta Gazaan, jossa Israel ei virallisesti julistanut sotaa Hamasia vastaan mutta toteutti käytännössä kansanmurhan. Venezuelan tilanne on kuitenkin erilainen: maa omaa resurssit, kansanliikkeen tuki ja kansainväliset liittolaiset.

”Venezuelassa kansan mobilisaatio on ollut valtavaa. Se kertoo työväenluokan vahvuudesta; oppositiolla ei ole kannatusta maan kansalaisten keskuudessa —huolimatta oppositiohahmo Machadon Nobel-palkinnosta”, kirjoittaa Miguel Manzanera Salavert.

Kansainvälinen solidaarisuus ja hegemonian muutos

Manzanera näkee Venezuelan tilanteen osana laajempaa kansainvälistä kamppailua.
”Venezuelalaisten päättäväinen toiminta isänmaan puolustamiseksi sekä yksimielinen kansainvälinen tuki Yhdysvaltain intervention torjumiseksi voivat pysäyttää imperialistisen hyökkäyksen, lisäten uuden voiton nykyisessä blokkien välisessä vastakkainasettelussa”, kirjoittaa Salavert, jonka mukaan kyse on siitä, että Naton sotilaallinen hegemonia on murenemassa ja että kansainvälisen talouden ja politiikan voimasuhteet ovat muuttumassa.

Miguel Manzanera Salavert (s.1956) on espanjalainen filosofi ja poliittinen aktivisti, joka tunnetaan erityisesti marxilaisen ajattelijan Manuel Sacristánin (1925–1985)   teosten tutkimisesta. Hän kirjoitti ensimmäisen väitöskirjan Sacristánin  tuotannosta ja on ollut aktiivinen filosofian alalla.

Manzanera yhdistää akateemisen tutkimuksen poliittiseen aktivismiin, mikä tekee hänestä laajemminkin kiinnostavan hahmon Espanjan filosofisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.

---