Kamppailu kilpailukyvystä

Suomen hintakilpailukyky on romahtanut suhteessa pahimpiin kilpailijamaihin kuten Ruotsiin ja Saksaan. Tämän vuoksi palkat on jäädytettävä tai ainakin tyydyttävä ”äärimaltillisiin” korotuksiin – jopa kymmenen vuoden ajaksi.

Elinkeinoelämä on taas käynnistänyt vanhan mantransa, jota on toistanut myös tuleva pääministeri Juha Sipilä. Liikemiestaustainen kepun puheenjohtaja kertoi esimerkiksi Kauppalehden haastattelussa ennen eduskuntavaaleja, että Suomen hintakilpailukykyä pitäisi parantaa 10-15 prosenttia. Samaa suosittelivat taannoin Juhana Vartiainen ja Anders Borg omassa raportissaan Suomen talouden tilasta.

Mutta mitä piilee kilpailukyky-puheen taustalla? Kuinka huono Suomen hintakilpailukyky oikein on? Tästä käytiin keskustelua Vapaus valita toisin ry:n järjestämässä seminaarissa Helsingin Paasitornissa.

Ero hintakilpailukyvyn tason ja muutoksen välillä

Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo arvioi Suomessa käytävää kilpailukykykeskustelua. Sauramon mukaan julkisuudessa heitellyistä arvioista ja tilastoista ei voi tehdä niitä päätelmiä, mitä elinkeinoelämä ja Sipilä esittävät. Kilpailukyvyn erilaiset mittarit ovat myös hyvin suhteellisia ja niistä tehdyt tulkinnat moninaisia.

Sauramon mukaan elinkeinoelämä esittelee tarkoitushakuisesti Suomen hintakilpailukyvystä tilastoa, jonka vertailukohdaksi on valittu vuosi 2000.

– Vuosituhannen vaihteessa Suomen kilpailukyky oli historiallisen korkealla tasolla. Sieltä suunta ei oikeastaan voinut olla kuin alaspäin. Kilpailukyky on huonontunut, mutta ei hälyttävästi, totesi Sauramo.

On harhaanjohtavaa esitellä tilastoa, joka kertoo kilpailukyvyn muutoksesta mutta ei sen tasosta. Eron tekeminen hintakilpailukyvyn tason ja muutoksen välillä onkin Sauramon mukaan erittäin tärkeätä.

– Voihan suomalaisyritysten keskimääräinen hintakilpailukyky heikentyä jollakin Suomen viennin kannalta tärkeällä toimialalla vaikka kymmenen prosenttia ja siitä huolimatta yritysten keskimääräinen hintakilpailukyky voi edelleen olla kilpailijoita parempi.

EK haluaa ”kultakauden” takaisin

Suomi pärjää Sauramon mukaan niin Ruotsiin kuin Saksaan verrattuna hyvin.

Tuoreimpien tietojen perusteella työvoimakustannukset teollisuudessa ovat Suomessa matalammat kuin Ruotsissa ja Saksassa. Teollisuuden työtunnin kustannus oli Suomessa viime vuonna 35,9 euroa, Ruotsissa 41,8 euroa ja Saksassa 37,1 euroa. Tässä on otettu huomioon myös välilliset työvoimakustannukset eli työnantajan sosiaalivakuutusmaksut.

Palkkamalttia saarnaava elinkeinoelämä ei ole tähänkään tyytyväinen vaan haikailee paluuta 2000-luvun ”kultakaudelle”, mikä oli monella tavalla poikkeuksellinen periodi Suomen taloushistoriassa.

– On ymmärrettävää, että Elinkeinoelämän keskusliitto ja kumppanit haluavat kultakauden takaisin, mutta miksi palkansaajien pitäisi uhrautua sen saavuttamiseksi? ihmetteli Sauramo.

Huono kilpailukyky vai liian vähän voittoja?

Keskustelu kilpailukyvystä osoittaa, miten poliittista taloustilastoilla ja erilaisilla luvuilla pelaaminen on. Riippuen siitä, mitä mittareita ja vertailuvuosia valitaan, voidaan tarkoitushakuisesti väittää ja vaatia ties mitä. Keskustelupukarien poliittiset ja taloudelliset intressit tulevat harvoin jos koskaan suoraan esiin. Nytkin kilpailukykykeskustelussa esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto esiintyy pyyteettömänä ”Suomen edun” puolustajana, vaikka todellisuudessa ajaa etenkin suurteollisuuden etuja.

Pekka Sauramon mukaan kun puhutaan kilpailukyvystä, puhutaan myös niin sanotusta funktionaalisesta tulonjaosta – työn ja pääoman välisestä ristiriidasta.

Funktionaalinen tulonjako kuvaa, kuinka suuren osan palkansaajat saavat esimerkiksi jollakin toimialalla syntyneistä tuloista eli arvonlisäyksestä. Arvonlisäys koostuu palkansaajakorvausten (palkansaajien saamien palkkojen ja työnantajan sosiaaliturvamaksujen summa) ja voittojen summasta.

Kilpailukykytarkasteluissa lähdetään siitä, että mitä pienempi palkansaajien saama osuus arvonlisäyksestä on eli mitä suurempi voittojen osuus siitä on, sitä parempi yritysten keskimääräinen kilpailukyky jollakin toimialalla on. Ajatellaan, että yritykset käyttävät voittonsa liiketoiminnan laajentamiseen, mikä vahvistaa niiden kilpailuasemaa ja luo esimerkiksi uusia työpaikkoja.

Voitot voidaan käyttää tietysti myös muulla tavalla – kuten osinkojen maksamiseen tai toimintaan ulkomailla.

Nykyisessä kilpailukykykeskustelussa on ennen muuta kyse siitä, että kapitalisti laskee saavansa liian vähän voittoja irti suomalaisesta tuotannosta. Sen vuoksi palkkojen eli työn osuutta on tulonjaossa pienennettävä. Duunarin selkänahasta pitää yrittää nyhtää entistä enemmän voittoja.