Kapitalismi ja orjuus

Alkuperäinen kirjoittaja: (ES)

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n laaja tutkimus on osoittanut, että 12,3 miljoonaa ihmistä elää ”modernin orjuuden” oloissa maailmanlaajuisesti, kaikilla mantereilla ja lähes jokaisessa maassa.

Kolme neljästä pakkotyötä tekevästä on tavallisesti yksityisten toimijoiden orjuuttamia. Heistä 11 prosenttia on pakotettu prostituutioon tai muunlaiseen kaupalliseen seksibisnekseen ja 64 prosenttia työskentelee pakkotyön kaltaisissa oloissa talouden perinteisillä sektoreilla, muun muassa teollisuudessa ja maataloudessa. Kaksikymmentä prosenttia tutkituista tapauksista liittyi suoraan valtion tai armeijan harjoittamaan riistoon, muun muassa pakkotyövankiloiden työhön.

Orjuus on äärimmäisen tuottoisa teollisuus, joka tuottaa 31,6, miljardia dollaria voittoa vuosittain.

Perinteisen orjuuden ja palkkaorjuuden eroa on vaikea määritellä. ILO määrittelee virallisesti orjuudeksi kaikki työt ja palvelut, joihin ihmistä pakotetaan rangaistuksen uhalla ja joihin henkilö ei ole tarjoutunut vapaaehtoisesti.

Tämän määritelmän mukaan ns. hikipajatyö pitäisi luokitella orjuuden muodoksi, koska se on työvoiman hyväksikäyttöä rangaistuksella, nälkään nääntymisellä, uhkaamalla, eikä kukaan siedä sitä omasta vapaasta tahdostaan. Näyttää selvältä, että henkilö, joka pakotetaan työskentelemään hikipajassa 13–23 centin tuntipalkalla 60–70 tuntia viikossa tai joutumaan erotetuksi ja silmätyksin nälänhädän kanssa, pitäisi luokitella orjaksi. ILO ei kuitenkaan pidä hikipajatyötä orjuuden muotona. Huterana perusteluna on se, että pakkotyö käsittää vain pakottamisen, joka on ”vakavaa ihmisoikeuksien rikkomista ja inhimillisen vapauden rajoittamista”, eli rikkomuksia, jotka eivät ilmeisesti tapahdu hikipajassa työskentelemään pakottavissa ”puhtaan taloudellisen välttämättömyyden tilanteissa”.

Täyttääpä suoranainen kapitalistinen riisto orjuuden määritelmän tai ei, ILO:n raportti osoittaa selvästi, että pakkotyötä on olemassa ensisijaisesti kapitalistisen globalisaation järjestelmän luomien olosuhteiden vuoksi. Raportissa selitetään, että ”monet uhrit joutuvat pakkotyötilanteisiin alun perin omasta suostumuksestaan”, siis myöntyvät hirveisiin ehtoihin silkasta toivosta saada edes jotain tuloja, joita ei voi ansaita talouden muilla sektoreilla. Ansaitsemismahdollisuuksien puute muilla sektoreilla taas johtuu siitä, että ylikansalliset yhtiöt ja niiden rahoituslaitokset tuhoavat kolmannen maailman maissa mitkä tahansa yritykset taloudelliseen kehitykseen. Koska yhteiskunnalliset hyvinvointirakenteet on purettu esimerkiksi Maailmanpankin lainanannon ennakkoehtona, hirvittävässä köyhyydessä elävillä ihmisillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua pakkotyötilanteisiin tullakseen toimeen.

Uusliberalistinen politiikka sallii rikkaiden maiden yhtiöiden täyttää kolmannen maailman maat halvoilla tuetuilla elintarvikkeillaan ja muilla tuotteillaan, mikä ajaa paikalliset tuottajat pois tuotannosta. Tämä on yksi syy kolmannen maailman epätoivoiseen köyhyyteen. Uusliberalismi maailmantaloudessa on luonut edellytykset sille, että yhtiöt liikkuvat vaivattomasti maasta toiseen etsiessään yhä halvempaa työvoimaa. Ne pakottavat kolmannen maailman maat purkamaan työvoimaa ja ympäristöä suojelevat lait. Palkat monissa maissa eivät riitä työntekijöiden ja heidän perheidensä elämiseen.

Äärimmäinen köyhyys ajaa vanhempia, jotka eivät kykene ruokkimaan lapsiaan, myymään heitä rikkaille isännille palvelijoiksi ja usein seksuaalisesti hyväksikäyttäviksi. Lasten myyminen on yleisintä Haitissa, missä 200 000 lasta työskentelee kotiorjina.

Hätä on usein vielä suurempi juuri Haitin kaltaisissa maissa, jotka ovat yhtiöiden rosvouksen lisäksi joutuneet USA:n sotilaallisten operaatioiden ja vallankaappausten runtelemiksi. Sisällissodat pahentavat hätää, ja monissa tapauksissa köyhien on pakko elääkseen ryhtyä sellaisten sotien palkkasotureiksi. Palkkasoturit pitkittävät sotaa, mikä aiheuttaa enemmän tuhoa yhteisöille ja pahentaa köyhyyttä.

Jopa niissä yhä harvinaisemmissa tapauksissa, joissa pakkotyöläiset joutuvat asemaansa yhteiskunnallisen perinnetavan eikä taloudellisen pakon takia, kapitalistinen globalisaatio on ainakin osittain vastuussa sen jatkumisesta. Tämän orjuuden annetaan usein jatkua löysien työlakien takia, jotka palvelevat tarvetta kilpailla ”yritysystävällisyydessä” eli ”kilpajuoksussa pohjalle” ja jotka estävät hallituksia ryhtymästä toimiin orjuuden lopettamiseksi.

Taistelu kapitalistista globalisaatiota vastaan ja taistelu orjuuden hävittämiseksi ovat yksi ja sama asia. Orjuuden voittamiseksi sekä kansallisten hallitusten, kansainvälisten rahoituslaitosten että kansainvälisten diplomaattisten instituutioiden on pantava toimeen vahvempia lakeja työntekijöiden suojelemiseksi. Niin kauan kuin maailmassa on hirvittävää köyhyyttä ja niin kauan kuin kapitalismi jatkaa sen pahentamista, niin kauan tulee olemaan ihmisiä, joiden on elettävä orjuuden todellisuudessa.