Kapitalismi Sotii: Kuka Määrää Rauhan?

Edvard Munchin Huuto (1893) on yksi maailman tunnetuimpia maalauksia. Sen syvä, ahdistava tunnetila heijastaa olemassaolon epävarmuutta. Taideteos synnyttää meissä katsojissa samaa epäluottamusta maailmaa kohtaan, jota tunnetaan, kun maailmat romahtavat ja olisi kyettävä ajattelemaan kaikki uusiksi.

Euroopan johtajat ovat juuri kokoontuneet pohtimaan Ukrainan sodan lopettamista – ajattelemaan melkein kaikki uusiksi. Poliittinen keskustelu on kuitenkin täynnä tyhjää retoriikkaa – siirappista sisäpiiriläisten imartelua Valkoisen talon ja kapitalismin arkkitehtuurissa. Ukrainalle tarjotaan turvatakuita, mutta sota ei vielä ole loppunut. Hyvä, että rauhasta puhutaan ja halutaan sopia. Taistelu uudesta maailmanjärjestyksestä on käynnissä, ja siinä on kysymys jostain suuremmasta – ei vain rauhasta, hyvästä tahdosta tai alueellisesta vallasta, vaan maailmanlaajuisen kapitalistisen järjestelmän voimasta ja siitä, saako se yksin päättää siitä, miten sodan ja rauhan asiat lopulta hoidetaan.
Yhdysvaltojen presidentin ja eurooppalaisten päättäjien tapaamiset eivät tunnu johtavan konkreettisiin ratkaisuihin, vaikka keskustelu turvallisuusjärjestelyistä ja turvatakuista käy kuumana. Pääkirjoitusta kirjoittaessani kuulen uutisista, että Putin haluaa tavata Zelenskyn.

Suuret maailmanrauhan keskustelut ovat suoraan sidoksissa siihen, miten pääomasijoittajat ja teollisuusjätit kokevat omat etunsa. Kai olen kyyninen, kun ajattelen, että kapitalismin taistelevien osapuolien rintamat määrittävät, milloin ja miksi soditaan. Miten minusta tuntuu, että ihmisen paikka tämän maailman myllerryksessä on rajattu vain natosopivien verojen maksajan rooliksi.

Tuore Norstatin tutkimus kertoo karua kieltä: suomalaisista vain 10% luottaa poliitikkoihin paljon, kun taas Norjassa epäluottamus yltää liki puoleen väestöstä. Eurobarometrin keväällä 2025 julkaiseman tutkimuksen mukaan EU:hun luottaa edelleen enemmän kuin puolet eurooppalaisista. Kansallisiin poliitikkoihin ja parlamentteihin suhtautuminen on jäänyt huomattavasti matalammaksi. Miksi kansalaisten luottamus ei ole noussut edes sodan tai kriisien aikana? Poliitikot lupaavat puolustaa yhteistä etua ja turvallisuutta – rauhaa.

European Social Survey (ESS) -tutkimus vuosilta 2023–2024 tuo esiin, että nuorilla eurooppalaisilla on historiallisesti matala usko demokraattisiin instituutioihin. Vain kuusi prosenttia nuorista katsoo, että heidän maassaan poliittiset järjestelmät toimivat hyvin.

Olen pitkään seurannut Maailman rauhanneuvostoa (WPC), joka ei pelkää puhua imperialismista ja kapitalismista, toisin kuin muu rauhanliike. Viimeksi tämä kansainvälinen rauhanjärjestö tuomitsi Israelin hallituksen suunnitelmat hyökätä Gazaan. Tämä muistutus imperialistisista toimista Lähi-idässä syventää maailmanlaajuista epäluottamusta valtaapitäviin instituutioihin. WPC vaatii Palestiinan kansan oikeutta itsemääräämiseen ja miehitystoimien lopettamista.

Tämä on myös aika, jolloin nuorten radikaalivasemmistolaisten ja työväenluokan ääni voi nousta esille. Kommunistinuoret ovat tuoreessa kannanotossaan kritisoineet Orpo-Purran hallituksen politiikkaa ja vaatineet demokratian laajentamista talouden päätöksentekoon, jotta jokaisella olisi oikeus elättää itsensä ja vaikuttaa yhteiskunnan varojen jakautumiseen.

Tämä on keskeinen haaste myös rauhan rakentamiselle. Sota ei ole vain aseellista taistelua, vaan myös luokkataistelua, jossa köyhemmät ja heikommat eivät näytä saavan ääntään kuuluviin. Kun rikkaat eivät voi enää piiloutua kansan kurjuudelta, heidän on vastattava siihen, mitä työväenluokka todella haluaa: tasa-arvoista valtaa ja mahdollisuuksia. Itse vierastan luokkasodasta puhumista. Rauhasta puhuminen tuntuu minusta tänään riittävän radikaalilta.

Nuorten epäluottamus nykymenoon johtaa kysymykseen miten valtioiden ja poliitikkojen vastuut voivat olla ristiriidassa kansalaisten tarpeiden kanssa. Suurpääoma määrää, milloin ja miksi sotia käydään? Vaikka Nato ja EU saavat edelleen tukea tutkimuksissa, poliitikkoihin luotetaan entistä vähemmän. Nämä syyt tekevät rauhanliikkeestä ja antikapitalistisesta ajattelusta erityisen tärkeitä: ne kysyvät, kuka todella päättää sodista ja rauhasta.

Tiedonantajan kansi ei ole vain kuva Palestiina-solidaarisuudesta, mitä se konkreettisimmin myös on, vaan se on aikamme kuva vastarinnasta ja edistyksellisestä joukkovoimasta, joka haluaa muuttaa maailmaa. Tiedonantajalla on taitava valokuvaaja – Emma Grönqvist – kiitos hienosta ajankuvasta.