Kehitys on kirosana

Maailman väkiluku nousee tänä vuonna yli seitsemän miljardin rajan. Väestönkasvu on ollut viimeisen vuosisadan aikana huimaa: Osa tällä hetkellä elävistä ihmisistä on nähnyt maapallon väkiluvun jopa kolminkertaistuvan elinaikanaan, mikä on ennenkuulumatonta maailmanhistoriassa.

Tasan eivät silti käy onnenlahjat.

Maapallon väestön vähemmistö elää kehittyneissä maissa. Nämä reilu miljardi ihmistä nauttivat riittävistä luonnonvaroista, toimivasta infrastruktuurista ja muista nykypäivän mukavuuksista.

Loput yrittävät tavalla tai toisella elää tämän järjestelyn laidoilla ja puristuksissa, entistä enemmän liikkuen paikasta toiseen. Heidän elinehtonsa heikkenevät päivä päivältä, eritoten niiden, joiden työpanosta ei kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä enää tarvita.

Kehitys on kielikuva ja poliittinen ohjelma

Mutta ei hätää: onneksi meillä on kehitys! Tuo taikasana, joka poistaa joka maasta taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat ajan kuluessa, kunhan vain talouskasvun ja edistyksen rattaat saadaan kulkemaan samoissa uomissa kuin esimerkiksi Euroopan ja Pohjois-Amerikan yhteiskunnissa on viimeisen parin sadan vuoden aikana tapahtunut.

Ei voisi juuri enempää mennä käsitykset pieleen, huomauttaa tutkija Teppo Eskelinen kesällä ilmestyneessä pamfletissaan. Eskelisen mukaan kehitys sellaisena kuin me sen tähän asti olemme ymmärtäneet on tullut tiensä päähän – ja monestakin syystä.

– Kaikki tuntuvat tahtovan kehitystä, mutta kukaan ei silti osaa sanoa, mitä se tarkoittaa, toteaa Eskelinen.

Kehityksen loppu -pamfletissa Eskelinen lähtee purkamaan näennäisesti itsestään selvän ja poliittisessa kielenkäytössä tiuhaan viljellyn kehitys-käsitteen todellista sisältöä. Hänen mukaansa kehitys on itse asiassa sekä valtasuhteita peittelevä kielikuva että poliittinen ohjelma, jonka tavoitteena on levittää kapitalismia ja tehdä entistä useammasta yhteiskunnasta riippuvaisia kapitalistisen maailmanjärjestyksen instituutioista.

 Yhteiskunnallisen evoluution portaat

Kehitysajattelun juuret ovat parin sadan vuoden takaisessa yhteiskuntatieteellisessä ajattelussa, jossa oli innostuttu kovin biologian puolella yleistyneestä evoluutioteoriasta. Monet 1800-luvun sosiologit ja kulttuuriantropologit ajattelivat, että luonnon lisäksi myös ihmisyhteisöissä tapahtui evoluutiota. Ominaista ihmisyhteisöjen evoluutiolle oli samansuuntaisuus ja samankaltaiset kehitysvaiheet, vain evoluution vauhti vaihteli paikasta toiseen. Maapallon eri puolilta ”löydetyt” eksoottiset kulttuurit ja yhteisöt voitiin asettaa johonkin kulttuurievoluution portaalle riippuen siitä, kuinka kehittyneitä niiden katsottiin olevan. Mittatikkuna toimi tietysti tutkijoiden oma, länsimainen teollistunut kapitalistinen yhteiskunta, jota pidettiin ihmiskunnan historian kehittyneimpänä vaiheena ja jota kohti muut kulttuurit ja yhteiskunnat väistämättä räpiköivät enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Vaikka yhteiskuntatieteissä haastettiin jo viimeistään 1900-luvun alkupuolella tällaiset mekanistiset ja yksinkertaistavat evolutiiviset teoriat, vaikuttaa siltä, että ajattelutapa on jäänyt elämään politiikan alueella.

Kapitalismi leviää

Kielikuvana kehitys kantaa edelleen taustaoletuksena ajatusta, että muutos etenee etukäteen tunnettua polkua, sen vaiheet tiedetään etukäteen, jokainen vaihe riippuu edeltävästä eikä muutos koskaan vaihda suuntaa.

Mutta Eskelisen mukaan kehitys ei ole pelkästään kielikuva. Kehitys on poliittinen ohjelma, jota toteutetaan kolmen eri instituution kautta.

Ensinnäkin on virallista kehitysapua. Toisekseen on monenlaista muuta taloudellis-poliittista toimintaa, jota perustellaan kehitystavoitteella. Näiden lisäksi kehitysmailla on omia kehityssuunnitelmia.

Eskelinen huomauttaa, että kehitys poliittisena ohjelmana on merkinnyt ennen kaikkea kapitalismin levittäytymistä.

– Toisin sanoen riippuvuus rahataloudesta, rahavälitteinen yhteiskunnallisista asemista neuvottelu, kuluttaja-identiteetin ja markkinarationaalisuuden omaksuminen, voittomotiivi, investoijien valta ja tarve hallita maailmantalousjärjestelmää keskuksista käsin ovat kehityksen välttämättömiä osia. Kehitys merkitsee kapitalismille ominaisten kulttuuristen suhteiden lisääntymistä, summaa Eskelinen.

Ei yleispätevää mallia

Edellä kuvattu kehityksen malli ei suinkaan ollut toimimaton. Eskelisen mukaan sen avulla pystyttiin 1900-luvun kuluessa parantamaan yhteiskunnallisia oloja monessakin maassa.

Ongelmana on, että malli on edelleen kehityksen normi, vaikka se ei enää pysty tuottamaan lisää hyvinvointia. Kun pääomamarkkinat avattiin ja kasvun rajat tulivat vastaan, muuttui myös kansainvälinen toimintaympäristö.

Kehityksen aika on Eskelisen mielestä siis tullut tiensä päähän. Hän huomauttaa, että esimerkiksi luonnonresurssien käytön ja kasvihuonekaasupäästöjen kasvattaminen lisäävät suoraan niille ihmisille koituvaa vahinkoa, jotka vähiten niiltä kykenevät suojautumaan. Toisaalta pelkälle talouskasvulle perustuvan hyvinvoinnin ajatus alkaa olla aikansa elänyt. Eskelisen mukaan pelkkä talouskasvu ei riitä vähentämään globaalia köyhyyttä.

Köyhyyden vähentäminen ei ongelmana ole mihinkään poistunut eikä sen merkitys vähentynyt. Maailmassa on miljardi nälkää näkevää ihmistä, mikä on sietämätön tragedia.

Eskelisen mukaan mitään universaalia, kaikkialla pätevää ja toimivaa köyhyyden poistamisen ja hyvinvoinnin lisäämisen mallia ei ole olemassa eikä sellaista voida pakottamalla löytää.

– Kehitysmaiden köyhyyden poistaminen on välttämätöntä, mutta ei ole mitenkään mahdollista, että se tapahtuisi samalla tavalla kuin se on rikkaissa maissa tapahtunut, kirjoittaa Eskelinen.

Tulevaisuus on avoin

Köyhyys ei vähene automaattisesti ajan myötä, kuten kehitysuskovaiset ajattelevat, vaan se vaatii tietoista politiikkaa. Kulutus- ja markkinakeskeinen kapitalistinen kehityksen malli on huono.

Eskelinen nostaa keskeisemmäksi kysymyksen demokratiasta. Länsimaiden edistämä kehitysmalli ei ole koskaan ollut kovin demokraattinen, pikemminkin ylhäältä päin, holhoavalla asenteella tuputettu pakkorakenne, joka on entistä useammin joutunut myös konflikteihin köyhien omien sosiaalisten liikkeiden kanssa, jotka kumpuavat ruohonjuuritasolta ja arjen tarpeista.

– Aidosti demokraattinen kehitys merkitsee täysin avointa tulevaisuutta, muistuttaa Eskelinen.

Ympäristö asettaa omat rajaehtonsa materiaaliselle kulutukselle perustuvalle talouskasvulle. Tämä merkitsee muutosta paitsi kehityskäsityksessämme myös ylipäätään rikkaissa maissa yleiselle elämäntavalle. Eskelisen mukaan tarvitsemme matalamman materiaalisen kulutuksen malleja. Ne eivät kuitenkaan voi olla uskottavia, mikäli samalla joudutaan tinkimään hyvinvoinnista.

Kehitysyhteistyön kritiikkiä sisältä päin

Siinä missä Teppo Eskelisen pamfletti purkaa kehityksen käsitettä ja valaisee siihen liittyviä taustaoletuksia ja ongelmia, Into-kustantamon toinen samaa tematiikkaa sivuava Kehitysapukeisarin vaatekaapilla on astetta konkreettisempi. Juhani Koposen ja Tiina Kontisen toimittama artikkelikokoelma käy läpi tapausesimerkkien avulla suomalaisen kehitysyhteistyön moniulotteista ja ristiriitaista todellisuutta.

Kehitysyhteistyön mielekkyyttä ovat tavallisesti kritisoineet oikeistopopulistit ja kovan luokan kapitalistit, kuten Björn Wahlroos. Sen vuoksi on merkille pantavaa, että nyt kriittistä ääntä käyttävät eturivin suomalaiset tutkijat.

Tutkijat päätyvät hieman samankaltaisiin johtopäätöksiin kuin Eskelinen: kehityksen on ”kehityttävä”. Kehitysyhteistyön taustalla oleva kansainvälisen solidaarisuuden ihanne ei ole kuollut, mutta sen muodot kaipaavat päivitystä. Pamfletti huomauttaa, että kehitysyhteistyön lakkauttaminen ei ole realistinen vaihtoehto, sen verran kauaskantoisia ja kipeitä seurauksia päätöksellä olisi.

Eskelinen Teppo: Kehityksen loppu. Into-pamfletti 40, 2011.

Koponen Juhani & Kontinen Tiina (toim.): Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Into-pamfletti 41, 2011.