Kenen joukoissa seisot?

Amos Andersonin taidemuseossa esillä olevan 60-lukulaisten taiteilijoiden näyttelyn sanoma on edelleen kirkas ja selkeä. Työväenluokan rinnalla rauhan, demokratian ja sosialismin puolesta. Se mikä päti silloin on yhä ajankohtainen. Ehkä kipeämmin kuin koskaan.

Edelleen ajankohtaisen viestin lisäksi kiinnitin huomioni näyttelyn esteettiseen ja tekniseen puoleen. Muistan hyvin, miten porvarikriitikot ja samoin ajattelevat muut kulttuurihenkilöt 40 vuotta sitten ennustivat kuinka tuollainen poliittinen roskataide muutamassa vuodessa menettää hampaansa ja joutuu unohduksen tunkiolle.

Nyt kun katselee vaikkapa Harro Koskisen maalauksia, niin ne virnuilevat edelleen täydellä kalustolla suurfirmojen logoille ja porvarillisen Suomen symboleille. Yhtään hammasta ei ole vuosien varrella tippunut.

Harrohan oli aikoinaan Suomen tunnetuin kuvataidekriminaali, joka tuomittiin oikeudessa uskontoon ja isänmaahan kohdistuneista visuaalisista rikoksista. Etsimättä tulee mieleen ajatus, että silloiset mainostoimistot olisivat saaneet hänestä riveihinsä huipputekijän. Edellyttäen tietenkin, että hän olisi uskonut kapitalismin ilosanomaan.

Kimmo Kaivannon osuus Amoksella painottuu luonnonsuojelullisiin ”Meri kuolee”-maalauksiin. Hänen räjähtävät pensaansa ovat erityisen monitulkintaisia. Ne voivat viitata sekä sotaan, luonnon turmeluun että kaikenlaiseen ympäristölliseen väkivaltaan. Kuten vaikkapa Talvivaaran nikkelikaivoksen omistajien törkeään piittaamattomuuteen lähes kaikesta muusta kuin rahan haalimisesta. ”Hupsis – sattuipa vahinko”, on yleisin selitys yksityisillä kaivoksilla ympäri maailman. Suomesta Meksikoon.

Arvo Siikamäen pronssiveistokset ovat pitkästä aikaa nähtyinä yhtä tehokkaan karmaisevia kuin ennenkin. Niiden julman estetiikan tajuaa tänään ehkä paremmin kuin 40 vuotta sitten. Jotenkin tuntuu siltä, että Mannerheimin konipatsas pitäisi poistaa jalustoineen Kiasman vierestä ja tilalle laittaa Siikamäen veistokset. Ne olisivat paljon lähempänä sodan ja sotahistorian totuutta kuin nykyinen siloposkinen cowboy heppansa selässä.

Leo Lindstenille vinoiltiin aikoinaan, että sinähän olet Mannerheimin hovimaalari. Leksa naureskeli tyytyväisenä, sillä hän ymmärsi juttuun sisältyvän vinon ironian. Jos tsaarin ja valkoisen Suomen kenraali olisi itse elävänä nähnyt Lindstenin hänestä tekemät ”muotokuvat”, olisi halvaus ollut hyvin lähellä.

Jos Lindsten oli Mannerheimin hovimaalari, niin Leo Leskinen sen sijaan laittoi kuviinsa Venäjän vallankumouksen huomattavimmat ikonit Leninistä alkaen. Leskinen kuvasi poliitikkojen lisäksi myös tärkeitä vallankumouksellisia kulttuurin tekijöitä kuten Anna Ahmatovan ja Mihail Bulgakovin. Molemmat Leot olivat oikeastaan ite-taiteilijoita ja se näkyy tekemisen omintakeisessa tuoreudessa.

Niilo Hyttinen puolusti taiteessaan maaseudun syrjäkulmien ihmisiä, heidän peltojaan, metsiään ja lumenpainamia tönöjään. Hän on tänään katsottuna aivan uskomaton ahdinkoon ajetun pienen ihmisen ja tämän sielun kuvaaja. Nyt minut suorastaan yllätti Hyttisen maalausten loistava kolorismi ja maisemien outo muoto. Ne olivat Vaara-Suomesta, kuusimetsien katveesta ja pienviljelijöiden pientiloilta, mutta itse asiassa kuvien kohteet saattaisivat olla vaikkapa Vietnamista, Perusta, Espanjasta tai Kanadasta. Ihan mistä vain maapallolta, missä on vuoria ja havupuita. En muista enää sitä, missä Niilo kertoi matkustelleensa, mutta Kiinasta ja Vietnamista hän puhui paljon. Ja kaikkialla missä hän oli kulkenut, oli pienviljelijöillä ollut samanlaisia ongelmia kuin Suomessakin.

Kaj Stenvall naureskelee lempeästi ”Leikki sikseen” -maalauksessaan työväenluokan ja varsinkin Neuvostoliiton eräälle keskeiselle symbolille – sirpille ja vasaralle. Kuvassa pari duunaria pitelee mainittuja työkaluja perinteiseen tapaan ristikkäin. Vehkeet vain ovat liian pieniä.

Stenvallin leikkisää kuvaa katsellessa tuli mieleen pohjoisen taikurin, Kalervo Palsan rajumpi tulkinta aiheesta. Kallen kuvassa em. esineet könöttävät kahdestaan tundralla jään peittäminä.

Kaj Stenvallin tarkkanäköisissä ja taidokkaista töissä on jo 40 vuotta sitten ollut sitä hiljaa hersyvää huumoria johon liittyy hillitty ja elegantti draaman taju. Hänen pitkään jatkunut ankkatuotantonsa olisi ollut mahdoton ilman noita avuja.

Nostan pipoani sekä Amos Andersonin taidemuseon väelle että näyttelyyn osallistuville taiteilijoille. Hieno suoritus kaikilta.