Gramsci ja Lenin

Lokakuun 25. päivänä vuonna 1922 Lenin otti vastaan Antonio Gramscin. Keskustelussa käsiteltiin Italian etelän ongelmia, fascismin voimistumista Italiassa, tilannetta Italian sosialistisessa puolueessa ja sen mahdollisuutta yhdistyä kommunistisen puolueen kanssa. Lääkärit olivat tuolloin jo kieltäneet sairaalta Leniniltä melkein kaikki asialliset tapaamiset, mutta Gramscin kohdalla tehtiin poikkeus.

Gramsci oli kirjoittanut ”Historian lunnaat” -artikkelissaan kesäkuussa 1919, että vaikeudet ja vastukset, jotka Venäjän työväenvallankumouksen oli voitettava, olivat osoittautuneet paljon suuremmiksi kuin ainoankaan aikaisemman vallankumouksen esteet. Lokakuun vallankumous Venäjällä oli pystynyt raivaamaan historian sille asettamat esteet, koska se oli nostanut esiin ”valtiomiesten valiojoukon, jonka veroista ei ollut yhdelläkään muulla kansakunnalla”. 

Gramsci totesi, että jokainen Leninin kanssa tekemisiin joutunut sai tunnustaa, että Lenin oli kunnostautunut silloisen Euroopan suurimpana valtiomiehenä. Hän nautti rajatonta arvostusta ja tunnustusta joukoissa. Hän osasi sytyttää kansoissa innostuksen ja herätti niissä tietoisen kurinalaisuuden. ”Hän pystyi älyllään hallitsemaan kaikkia maailman yhteiskunnallisia voimia, jotka voitiin saattaa palvelemaan vallankumousta.” 

Gramscin mukaan Venäjän vallankumous oli maksanut lunnaansa historialle. Neuvosto-Venäjästä tuli maailmanvalta, mahti joka merkitykseltään ja historiallisella suuruudellaan tasapainotti koko kapitalistista maailmanjärjestelmää. Gramsci korosti, että vallankumous oli todellinen vasta, kun se toteutui tietynlaisena valtiona, organisoituna valtajärjestelmänä. Muutoin se olisi tyhjänpäiväistä sanahelinää. 

Gramsci lähetti heinäkuussa 1920 Kommunistisen Internationaalin toimeenpanevalle komitealle selostuksen Torinon tehdasneuvostoliikkeestä. Siinä hän kertoi, kuinka jo Venäjän helmikuun vallankumous herätti torinolaisissa ennenkuulumatonta riemua. Työläiset itkivät liikutuksesta kuultuaan, että Pietarin työläiset olivat kukistaneet tsaarin. Kun heinäkuussa 1917 Petrogradin neuvoston lähetystö saapui Torinoon, noin viisikymmentuhatpäinen työläisjoukko otti menshevikkilähettiläät vastaan riemuhuudoin: ”Eläköön Lenin! Eläköön bolshevikit!” Menshevikki Goldenberg ei voinut käsittää, kuinka toveri Lenin oli saattanut saavuttaa Torinon työläisten keskuudessa sellaisen suosion.

Fascistit sulkivat Gramscin Italiassa vankilaan yhdeksitoista vuodeksi. Siellä hän kirjoitti kuuluisat ”Vankilavihot”. Lähtökohtana hän piti Leninin johtopäätöstä siitä, että vallankumouksen aloittaminen oli helpompaa Venäjällä kuin kypsän kapitalismin maissa, sillä lännessä kapitalismilla oli pitempi historia ja vahvemmat juuret paitsi perustassa myös päällysrakenteessa. Sillä oli vankka pohja paitsi valtiossa myös ”kansalaisyhteiskunnassa”.

Hän kehitti edelleen Leninin esiin nostamaa hegemonian käsitettä. Gramsci kiinnitti huomiota kansalaisyhteiskunnan instituutioihin, jotka välittävät erilaisia ideologioita, normeja, arvoja, katsomuksia jne. Gramscin mukaan tällä tavoin luodaan tietyn yhteiskunnan ideologinen ja kulttuurillinen itseymmärrys, jota kautta laillistetaan hallitsevan luokan hegemonia.

Gramsci tarttui Leninin neuvoon kehitellä lännelle erilaista vallankumouksellista strategiaa kuin Venäjällä toteutettu. Gramscin ”Vankilavihot” ovat Leninin ajatusten edelleen kehittelyä hänen kuolemansa jälkeen, Leniniltä kesken jääneiden ideoiden eteenpäin viemistä. Gramscin taustalta pilkottaa Lenin.