Kapitalismi ei kaipaa sääntelyä vaan täydellistä eliminointia
Julkisuuteen vuotaneen Citibankin raportin mukaan “Yhdysvallat on plutonomia, jossa varakkain prosentti väestöstä omistaa 95% maan rikkauksista”.
Vaikka ajatus pienenpienestä, mutta kansantaloutta suvereenisti ohjailevasta ryhmästä ei ole vieras, uusi termi plutonomia on silti astetta raaempi versio tutummasta plutokratiasta, yhteiskunnasta, jossa sosiaalinen liikkuvuus on liki mahdotonta valtaosan varoista valuessa pienen etuoikeutetun eliitin taskuihin.
Näennäisesti lähes identtisten järjestelmien merkittävin ero on niiden kestävyydessä. Yleisen käsityksen mukaan plutokraattiset järjestelmät kaatuvat taloudellisiin ongelmiin – köyhillä ei yksinkertaisesti ole varaa kuluttaa – kun taas plutonomia on ainakin teoriassa taloudellisesti kestävä, koska yhteiskunnan talouskasvusta ja kulutuksesta vastaa yksinomaan vaurain yläluokka.
Hyväksikäyttö voi jatkua keskeytymättä siitä yksinkertaisesta syystä, että rikkailla on tarpeeksi varoja käydä kauppaa keskenään lisääntyvän köyhälistön jäädessä väliinputoajiksi, helposti korvattaviksi välikäsiksi. Rikkaat eivät enää rikastukaan köyhien, vaan toistensa kustannuksella. Köyhät taas ovat menettäneet omaisuutensa aikaa sitten ja pääsevät parhaassa tapauksessa korkeintaan lainaamaan tavaroita ja muita kulutushyödykkeitä.
Tämä on Michael Mooren Amerikka. Pessimististä visiota tukee vakuuttavasti ohjaajan uusin, avoimesti marxilainen dokumentti Capitalism: A Love Story (USA, 2009).
Epäterve suhde kapitalismiin, toisin sanoen sen häikäilemätön hyödyntäminen omien etujen ajamiseksi, on kulkutaudin tavoin leviävä ilmiö, eikä keskiluokkaa enää ole, Moore julistaa. Jäljellä ovat enää rutiköyhät kerjäläiset ja upporikkaat kuninkaat. Yhdysvaltojen ja kapitalismin rakkaustarina etenee kuin huono avioliitto: amerikkalaiset hullaantuivat aikoinaan sokeasti vapaisiin markkinoihin ja reaganomicsiin, mutta alkuihastuksesta selvittyään löysivätkin itsensä orjahaaremista, jota Wall Streetin juonittelijat ja lainamarkkinoita yksinvaltiaan ottein hallitsevien rahoitusalan instituutioiden koronkiskurit vartioivat herkeämättä. Vertaus Rooman imperiumin viimeisten vuosien ja nykypäivän Yhdysvaltojen välillä on osuva, sillä lait, hallituksen toiminta sekä liikemaailman käytännöt eivät ole epäselviä vain kansalaisille, vaan myös valtaapitäville riisto-organisaatioille.
Vakuutuspetoksia, korkokeinottelua. Näemme pankkien lunastavan ja pakkohuutokauppaavan koteja perheiltä, jotka eivät lukeneet lainasopimuksensa pientä printtiä. Kuulemme pankinjohtajista, jotka livistivät hiljattain vieden mukanaan 700 miljardia dollaria veronmaksajien rahoja, ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Todistamme yksityisestä pennsylvanialaisesta nuorisovankilasta, jonne paikallinen kiero tuomari lähettää viattomia lapsia lisäpalkkioiden kannustamana. Näemme köyhtyneen, asunnottoman miehen siivoamassa entisen kotitalonsa tonttia nälkäpalkalla pankin toimesta – saman pankin, joka hääti miehen kodistaan.
Kun kuuntelee näyttelijä Wallace Shaw’n analysoivan markkinoinnille elimellistä retoriikkaa ja huomaa todellisuuden alkavan yhtäkkiä muistuttaa karikatyyriä, ymmärtää pian, ettei kapitalismi kaipaa tarkempaa sääntelyä vaan täydellistä eliminointia.
Nimettyään ennalta-arvattavat syylliset George Bushista Hank Paulsoniin ja Alan Greenspaniin, Moore lisää, että yksi korruptoituneimmista suuryrityksistä, Goldman Sachs, on häärinyt myös palvotun Obaman vaalikampanjan taustalla. Moore antaa pirulle ihmiskasvot tyypillisen humoristiseen tapaansa ripustaessaan pankkikonttoreiden ympärille rikospaikoilta tuttua kirkuvankeltaista eristysnauhaa ja yrittäessään tehdä kansalaispidätyksen AIG:n johtoryhmästä, mutta mitä hän loppujen lopuksi saa tempauksillaan aikaiseksi ja paljastaako hän oikeastaan mitään, mitä emme tienneet jo ennen vuodentakaista talousromahdusta? Vastaus: ei yhtään mitään. Rajoitetuista vaikutusmahdollisuuksistaan piinallisen tietoinen dokumentaristi vetoaakin yleisöönsä: “En voi jatkaa tällä tiellä, ellette liity joukkooni.”
Capitalism: A Love Story on sotahuuto. Mooren tavoitteena ei ole nimetä vain muutamia valtaansa väärinkäyttäneitä henkilöitä, vaan paljastaa koko järjestelmään sisäänrakennettu korruptiomekanismi.
Dokumentista löytyy tälläkin kertaa hauskoja kohtauksia, sydäntä särkeviä ihmiskohtaloita ja Moorelle ominaista häpeilemättömyyttä, mutta elokuva kertoo kuitenkin ennen kaikkea kapitalismin armottomasta perusluonteesta ja siitä, mitä meidän tulee tehdä erotaksemme siitä lopullisesti.
TA-tähdet: * * * * *
