Koirapillit viheltävät, karavaani kulkee

Perussuomalaisten voittajanvankkurit ovat toistaiseksi jumissa, mutta vielä ei ole aika alkaa viettää riemujuhlaa. Kaunan karavaanissa riittää vielä riuskoja (olkoonkin, että naissukupuolta lähestyttäessä usein luvattomia erivapauksia ottavia) käsipareja, jotka kykenevät kampeamaan kärrynpyörät mutavellistä ja riuhtomaan juhtahärät jatkamaan matkaansa tällä vihan ja impotentin etuoikeutettuuden odysseialla. Retkue ei ole vielä taantunut sellaiseksi itseään Donnerin seurueen lailla kannibalisoivaksi kekkeruusikerhoksi, jollaisiksi pienemmät fasistikoplat aina alkumaniansa loppuunkuluttaneina lopulta päätyvät. Jussi Halla-aho tai Laura Huhtasaari eivät ole vielä muuttuneet kaikkien silmissä Marco De Witint tai kakkapussi-Tillasen kaltaisiksi käveleviksi vitseiksi. Perussuomalaiset ovat näilläkin näkymin keräämässä ihan siivon äänipotin tulevissa vaaleissa, vaikkei pääolmin tai hänen vihaliskosiskonsa lahjoilla veljespuolue Ruotsidemokraattien kaltaista vaalimenestystarinaa rakennetakaan.

Perussuomalaiset ovat selkeässä vähemmistössä, mutta marginaaliin he eivät vielä ole tulleet työnnetyiksi, vaikka heidän koko puoluettaan yhteenliimaavasta parulla ja metelillä toitotetusta uhriutumisestaan voisi toisinkin päätellä. Valitettavasti heidän jupinalleen löytyy yhä kuulijoita; edelleenkään työpaikan taukotuvissa ja kapakoiden nurkkapöydissä perussuomalaiseksi identifioituminen ei johda ansaittuun verbaaliseen lynkkaukseen. Ongelmana on usein, ettei perussuomalaisuuden fasistista ihmisvihamielistä viestiä tunnisteta sellaiseksi, kuin se on. Sakea vihan lieju kätketään taitavalla piiloviestinnällä.

Piiloviestillä pitkälle?

Kun vanhasta progressivistisesta hegemoniasta on maassamme yhä jäljellä sen verran, että avoimen ihmisvihamielisellä ja brutaalilla viestillä voi nousta vain pikkueduskuntapuolueen kannatuslukemiin, ovat perussuomalaiset osanneet mukauttaa viestintäänsä. Vaikka heidän ulostuloihinsa mahtuukin edelleen myös aimo annos siivommat ihmiset luotaantyöntävää mölinää, ovat he alkuajoistaan asti osanneet myös nk. koirapilliviestinnän, jossa ideana on, että viestimotiivin havaitsevat kyllä poliittisesti tarkkanäköisemmät ja harjaantuneemmat, mutta keskivertoyleisölle tämä jää ei-ilmeiseksi – viesti pääsee vaikuttamaan suoraan, ilman analyysiä sen mukana tuomista polkuriippuvuuksista, ilman ilmeistä kytkyä kenties muutoin vierastettuihin voimakkaisiin vakaumuksiin.

Richard Nixonin kauden republikaanien Lee Atwater avasi koirapilliviesti-ilmiötä hyvin kuvatessaan puolueensa viestintästrategiaa: kun enää ei voinut huutaa ”neekeriä” rasistien äänien naaraamiseksi, täytyi sen sijaan alkaa puhua osavaltioiden itsemääräämisoikeudesta, joka käytännössä tarkoitti rotuerottelun turvaamista. Tästä siirryttiin vielä abstraktimmalle tasolle, puhumaan kohdennetuista veroleikkauksista, joiden vaikutus iski raskaimmin nimenomaan Yhdysvaltojen värilliseen väestöön. Ja rasistit kiittivät äänivyöryllä.

Meillä koirapilliviestinnästä voi pitää esimerkkitapauksena Timo Soinin vuosien takaista Milwall-fanitusta. Milwall on tunnettu erityisen rasistisesta ja mouhosta kannattajakunnastaan. Tietenkään vihapuhevisiiri ei voinut vaappua lehdistön eteen virkkomaan kannattavansa rasismia ja mouhoutta, vaan hänen oli verhottava viestinsä viitteelliseksi. Ideana tällaisessa viestinnässä on, että se antaa niin viestin antajalle kuin viestiä komppaavalle  ja vastaanottavalle mahdollisuuden tarvittaessa irtisanoutua tarkoituksellisesta viestistään.

Symbolinen viestintä (em. Milwall-huivin käyttö), ironisuuden taakse pakeneminen, ”huumori” ja ”kännissä ja läpällä” -viestintä ovat samanluontoisia keinoja. Niissä kaikissa signaali kulkee, mutta signaloija kuten vastaanottajakin (viestin aktiivinen vastaanottaminenkin on viestintää) voi halutessaan kiistää viestin, väistellä vastapuolen kritiikin ja argumentit. Tämä tarkoittaa, että piiloviestijä pystyy valitsemaan, jääkö kritiikin kohteeksi joutuessaan vääntämään asiasta vai ei – aloite, taistelupaikan valinta pysyy hänellä. Strategia on tavallaan ”mobiilia informaatiosodankäyntiä”, jossa isketään nopeasti sitoutumatta taisteluun. Toiminta resonoi Sun Tzun opetusta, joka totesi kenraalin voitokkuuden salaisuuden piilevän siinä, että tämä valitsee itse taistelukenttänsä eikä anna vihollisen päättää sitä, missä maastossa taistelu käydään.

Koirapillin varomattomat suihinottajat

Typerykset kävelevät kumminkin ansaan, marssivat käymään keskustelua vastustajan määräämälle kentälle. Mennään mukaan ”maahanmuuttokeskusteluun”, ”islam-keskusteluun”, ”suvaitsevaisuuskeskusteluun” – vastapuolen tarkkaan valitsemaan maastoon, johon asemat voi kaivaa vain tämän ennakoitavissa olevalla tavalla. Oikeasti nuo aiheet eivät ole edes ehtoja keskustelunaiheita. Niissä, kuten kaikissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä näin materialistisesta maailmankuvasta katsoen, on pohjimmiltaan kyse vain peitetyistä  talous- ja muista valtasuhdekamppailusta, joissa etuoikeutettuuden (eli sorron ja riiston) rakenteita joko puretaan tai pönkitetään. Tämä kaikki peitetään idealistisella krumeluurilla – puhutaan uskonnosta, kansasta, kulttuurista jne. – joka vielä erikseen kätketään abstrahoimalla piiloviestinnän tasolle.

Työväenliikkeen heikkous näkyy ennen kaikkea kyvyttömyytenä määritellä poliittisen keskustelun narratiivia, haastaa hegemoniaa. Omia aloitteita ei joko ole, tai niitä ei saada puskettua keskusteluun läpi. Varsinkin malttivasemmalla paikoin jopa heittäydytään opportunismiin: puhutaan milloin talouskuripolitiikan, milloin rasismin tai naisvihan kieltä. Oletetaan, että kannatusta ja nostetta saa ”ottamalla osaa keskusteluun”, peräti tapailemalla samoja sävelmiä kuin vastapuoli (jota naiivimmat eivät edes tunnusta vastapuoleksi). Osa huiluttelijoista on liikkeellä haljun opportunistisin motiivein – he saattavat jopa toisinaan eri tilanteissa tapailla jopa täysin päinvastaisten agendojen, esimerkiksi antirasismin, sävelkulkuja. Tämä epäjohdonmukaisuus on tyypillistä niin urapoliitikoille kuin poliittisen keskustelun noviiseillekin. Osa ”keskustelijoista” puolestaan lurittelee vain tyhmyyttään, soittaen korvakuulolta primavistana toisten kyseenalaisemmin motiivein liikkeelle pistämää sävelmää, ilman sen selkeämpää harkintaa tahi motiivia.

Viime aikoina tätä näköalattomuuden kyllästämää munaravia vastapuolen rajaamaan maastoon ovat osoittaneet ne monet (malttivasemmallakin), jotka ovat ottaneet suuhunsa taantumuksen koirapillin ja puhkuneet siihen keuhkojensa täyteydestä. Öyheen saajapäässä ovat tällä kertaa ollut Vihreän liiton väki. On määitty milloin laillisuuperiaatteen perään Aino Pennasen (ansiokkaan) toiminnan yhteydessä, milloin unohdettu vastavaadittu legalismi kyseenalaistettaessa kansalaisjärjestöjen huolestuneita viestejä turvapaikanhakijoiden oikeusturvasta, milloin taivasteltu Touko Aallon hupailua homokarkeloissa – jokainen asiaa pohtimaan istuva pystyy kumminkin kuulemaan, mikä on jutun juoni, ja kuka tästä kaikesta mäystämisestä hyötyy. Nämä ulostulot tekohengittävät sitä perussuomalaista ajattelua, kieltä, narratiivia, joka olisi nyt tilaisuus tukahduttaa. Arvostellessamme toisiamme antifasistisen barrikadin tällä puolella tulisi meidän kaikkien – liberaalista tasavaltalaisesta sosialidemokraattiin, kommunistiin ja anarkistiin – muistaa kaiken sen kritiikin mäiskeessä pitää vissi vainu siitä, luoko toimintamme tilaa fasismin hirmuille temmeltää. On varottava asettumasta vetämään fasistien vankkureita, vaan keskityttävä kaikin voimin ottamaan liike pois

Mitä on tehtävä?

Oman valppauden ohella on muistettava herkeämättä varoittaa ”puolueettomia” ja liittolaisia vastapuolen narratiiviin mukaan menemisestä. On paljastettava jokaisen koirapilliviestin todellinen sisältö, ja mäiskittävä napakoin iskuin pois varomattomien huulille kuin varkain etsiytyneet lurittimet. On luotava uskottava vaihtoehtoinen poliittinen narratiivi, joka puskea läpi – määrittää se taistelukenttä, jonka haluamme viholliselle rajata, ja toimia. Lisäksi tarvitaan uskottavat organisaatiot, jotka noita harkittuja narratiiveja ajavat.

Käytössämme on sangen kapea aikaikkuna työntää kapulaa perussuomalaisen matkueen rattaisiin. Ennemmin tai myöhemmin he hamuavat muiden fasismiin vievien liikkeiden lailla imulapsen innolla rahanisää Kremlin povelta, jolta heruvat rahavirrat ravitsevat suomalaisen fasistisen liikkeen liian potraksi pysäyttää. Myös seuraava lama on vain ajan kysymys. Tuolloin väestömme laaja etuoikeutettu mutta impotentti kerros syöksyy piehtaroimaan fasismissa, mikäli heillä vain on varteenotettava puolue, johon kanavoida rivo raivonsa.

Vaikka perussuomalaisilta saataisiinkin pois liike ja voittajanvankkurit, ei tämä yksin riitä. On syytä muistaa, että natsien NSDAP:kin roikkui pitkään pikkupuolueena ja sen kannatushistoriaan mahtui niin nousujohteisia kuin taantuviakin kannatuslukuja. Menetetty liike voidaan löytää uudelleen, aina niin kauan kuin karavaani on kasassa, eikä vankkureita ole lyöty säpäleiksi. On iskettävä armotta. Tälle työlle on omistauduttava – sinunkin.

VERA N. TILLANEN

---